Hei, lapseni!

En ole tullut kirjoittaneeksi sinulle pitkään aikaan, vaikka olet ollut mielessäni jatkuvasti. En yksinkertaisesti ole jaksanut. Odotuksesi tuntuu niin pitkältä, ja välillä olen jo miettinyt, mahdatko koskaan löytää tietäsi tänne meidän luoksemme. Nyttemmin haikea mielialani on helpotuksekseni  vaihtumassa toimekkuuteen ja jossain määrin kärsimättömään, mutta iloiseen odotukseen. Olen viime aikoina harrastanut tarmokkaita kodinparannustöitä, jotka jo sinänsä piristävät mieltä. Lisäksi saan melkoisesti tyydytystä, kun ajattelen, että jo nyt teen asunnossamme tilaa tavaroillesi - vaikka sitten joutuisimmekin odottamaan sinua vielä parin vuoden ajan.

Postmodernin, tieteeseen ja järkeen perustavan länsimaisen yhteiskunnan jäsenenäkin äitisi on aina ollut hitusen taikauskoinen tyyppi. Koska en halua vaikuttaa liian itsevarmalta ja täten härnätä kohtaloa,  olen odotuksemme kestäessä arkaillut aloittaa vauvantarvikkeiden hankkimista. Jos nyt en aikonut viivyttää asiaa ihan siihen asti kun makaat ainoissa vaatteissasi sohvallamme pinnasängyn loistaessa poissaolollaan, niin ainakin olin ajatellut, etten tee vaatehankintoja enkä isompia ostoksia ennen kuin adoptioneuvontamme on valmistunut. Enhän voi oikeasti olla varma, saanko sinua koskaan luokseni, ja pelkään, että tyhjiksi jäävät lastenvaunut, käyttämätön sitteri tai nurkassa yksinäisenä seisova syöttötuoli voisivat vaurioittaa sisintäni pysyvästi.

Mietittyäni asiaa tuossiinsa parin vuoden ajan olen kuitenkin yllättäen muuttanut mieltäni ja ottanut ratkaisevan askeleen. Miksen tekisi valmisteluja nyt, kun siihen on aikaa? Miksen vertailisi yhdistelmävaunuja, pohtisi, kannattaako ostaa uutta vai käytettyä, ottaisi selvää siitä, mitä tulemme tarvitsemaan? Miksen voisi hankkia valmiiksi muutamia vaatekappaleita, kun koko ajan - KOKO AJAN - tunnen ahdistusta siitä, etten voi etukäteen valmistautua tuloosi? Ja niin, eräänä kauniina ja aurinkoisena päivänä viime viikolla, astelin rohkeasti lempishoppailupaikkani lastentarvikeosastolle.

Katselin ensimmäistä kertaa ympärilleni ajatuksella, en kaihoten ja suruissani, vaan suunnitellen tulevaa. Olo tuntui kummallisen julkealta - olin kielletyllä alueella ja tunsin, kuinka omatunto kolkutteli pontevasti. Huolimatta järjenvastaisista tunnontuskistani yritin näyttää normaalin välinpitämättömältä ja keskittyä hyllyjen sisältöön. Mahtoikohan tuo ohi kulkeva nainen luulla, että minä omalle lapselleni tällaisia... Mikä oikeus minulla muka on olla täällä? Melkein jo keksin tekosyyn, joka nojalla selittäisin tilanteen, voisinhan ostaa vaikka serkun lapselle tuliaista. Pyörittelin kädessäni tuttipakettia, mutta se tuntui jotenkin riittämättömältä - niinpä jatkoin eteenpäin ja kohdistin tutkivan katseeni vaatteisiin. 

Vaikka yhden vaatekappaleen hankkiminen onkin lähinnä symbolinen teko, pyrin korostamaan mielessäni ostoksen käytännöllisyyttä. Koska en tiedä, mitä sukupuolta edustat tai minä vuodenaikana saavut, piti löytää jotain, josta olisi niin kesä- kuin talvivaatteksi tytölle tai pojalle. Koonkin pitäisi olla riittävä, koska et saapuessasi tule olemaan ihan vastasyntynyt. Ohuehko, hauskoilla aasinkuvilla kirjailtu potkupuku vaikutti suhteellisen varmalta valinnalta kesän päälli- tai talven alusvaatteeksi. Valinnan tehtyäni katselin rauhassa muut osastot läpi potkupukua kädessäni kantaen. Maksoin ostokseni, kävelin pää pystyssä kaupasta ulos ja hymyilin koko kotimatkan.

Pari päivää sitten kannoin kapinamielisesti marketista kotiin vauvan pussilakana-tyynyliinasetin. Enkä edes hävennyt.

äitisi