Hei, pikkuinen!

Sain joku aika sitten tietää, että hyvä ystäväni on saanut lapsen. Miten suloista ja helliä tunteita herättävää onkaan kuulla, että joku itselle hyvin tärkeä ihminen saa vauvan. Miten iloinen olinkaan hänen puolestaan! 

Tapaamistahtimme ystävän kanssa on ollut eri paikkakunnilla asuville tyypilliseen tapaan verkkainen - kerran, pari vuodessa, tänä vuonna ei vielä kertaakaan. Olemme kuitenkin olleet jo vuosien ajan niin läheisissä väleissä, että olen aikoinaan kokenut voivani puhua lapsettomuudestani ja vasta alkaneesta adoptio-odotuksestamme avoimesti juuri hänen kanssaan. Silloin asia oli mielessäni niin voimakkaana, että oli helpottavaa puhua jollekin perheen ulkopuoliselle, saada vastakaikua, hiukan teetä ja sympatiaa, ja bonuksena kuulla vielä muutamasta tutun tutusta, jotka olivat samassa tilanteessa, harkitsemassa adoptiota. Tuohon aikaan olin herkeämättömän kiinnostunut kaikista lasten saamiseen liittyvistä kokemuksista, joita pienellä, opiskeluaikoina syntyneellä ystäväpiirilläni oli tarjota - kuuntelin mielelläni niin tuttujen kuin tuntemattomienkin tarinoita ja tuntemuksia. Osa tovereistani oli jo saanut esikoisensa, osa vasta harkitsi asiaa. Osa ei vielä halunnut lapsia, ja näihin kuului ystävänikin. Ainakin olin siinä uskossa vielä viimeksi kun tapasimme.

Muistan kysyneeni ystävältä, joko perheenlisäys oli heillä mielessä, sydämessä tai jopa suunnitelman asteella. En muista tarkkaa vastausta, kanta tuntui kuitenkin olevan jo varovaisen myönteinen. Jos olisin ollut tarkkaavaisempi, olisin saattanut kuulla rivien välistä vienon huomautuksen: "itse asiassa olen kolmannella kuulla raskaana".

Akuuteimman lapsettomuussuruni jo läpi käyneenä, tuoreena adoptio-odottajana, olisin varmasti iloinnut asiasta, koska - vaikka kaipuu olisikin raastanut sydäntäni - olisin OIKEASTI ollut asiasta innoissani. Olisin odottanut säädylliset pari kolme kuukautta, hankkinut odottajalle jotain leikillisen vauvamaista ja hassua (nallen, tuttipullon, jotain) ja kutsunut hänet kahville kertomaan kuulumisia. Olisin pitänyt peukkuja, kuunnellut kertomuksia raskausajan vaivoista, odottanut tärkeää tekstiviestiä, jossa kerrottaisiin vastasyntyneen mitat ja se, miten onnellisia tuoreet vanhemmat ovat.

Aika ajoin koen huonoa omaatuntoa siitä, etten saa aikaiseksi soittaa tutuilleni tarpeeksi usein. Joskus tämä tunne saa minut tarttumaan puhelimeen ja tosiaankin yrittämään soittaa ystävälle. Kiireinen uraystäväni (näin luulin) ei kuitenkaan osunut langan päähän ennen kuin nyt, syksyllä. Vuoden vanhan taaperon äidiksi muuttuneena, ihmisenä, joka ei tullut kertoneeksi minulle vauvauutisiaan.

En minä sillä - onhan se ymmärrettävää, kun olemme tähänkin asti tapailleet niin harvoin. En kuulu ystäväni jokapäiväiseen elämään siinä määrin, että voisin edes loukkaantua. Ymmärrän hänen epäröintinsä. Halun suojella minua surun uudelleen puhkeamiselta, yrityksen ottaa tunteeni huomioon. Olla hienovarainen. Haluttomuuden rikkoa muodostumassa olevaa idylliä, jossa lasten saanti on helppoa ja luonnollista. Halun iloita etenevästä raskaudesta, joka on yksityistä ja pyhää, ja joka ei kuulu ulkopuolisille.Ymmärrän myös, että aikaisempi keskustelumme adoptioaikeista ja lapsettomuudesta on varmasti ollut raskautensa alkuvaiheessa olevalle ystävälleni kiusallinen. Miten kertoa ilostaan, kun toinen ei voi, ei saa koskaan, ei kykene. Eikä ystävä uskalla edes ajatella, että lasta ei saisikaan, ei haluaisi samastua liikaa minun suruuni, ei oikeastaan ollenkaan.

Silti puhelun jälkeen iski vähän apea olo. Suhteemme on tuntunut niin läheiseltä, on ollut hyvä jutella vaikeistakin asioista (ja on niitä hänelläkin ollut). Olenko minä nyt sitten niitä, joille ei voi tätä yhtä asiaa kertoa? Pelätäänkö reaktiotani niin kovasti? Satuttavatko mahdolliset kyyneleni liikaa?

En usko, että olisin itkenyt. En usko, että olisin ollut (ainakaan ystäväni seurassa) mitään muuta kuin ihastunut, onnellinen vauvauutisista. Ehkä jossain määrin nälkäinen yksityiskohdille - laskettu aika, miltä tuntuu, onko tulossa tyttö vai poika, koska aiot jäädä töistä pois. Semmoista tavallista. Iloa toisen onnesta.

Olisi kai voinut kertoakin? Aikuisiahan tässä ollaan, ymmärrän kyllä että muut saattavat lisääntyä vaikka itse en siihen pysty. Olinhan minäkin juuri luottanut ja kertonut adoptiosta, se oli muuten niin arka aihe, että siitä ei monille puhuttukaan. Adoptio-odotuksen siinä vaiheessa kerroin asiasta tasan kahdelle perheen ulkopuoliselle, joista toinen oli sattumoisin pienen vauvan äiti. Miten olisin voinut arvata, ettei olisikaan kannattanut avautua.

Haluan nyt paljastaa pienen salaisuuden, mutta varoituksen sana on ehkä paikallaan. Pienten, ainutlaatuisten, suloisten ja odotettujen, palleroisten lapsosten, herranterttujen ja silmäterien vanhemmat - jos olette herkkiä loukkaantumaan kullanmurujenne puolesta, älkää lukeko tätä. Silmät kiinni - nyt - ja sitten klikkaatte summamutikassa itsenne pois näiltä raadollisilta sivuilta. Noin. Ja te muut, tässä se tulee.

Kun lapsettomuuttaan on käynyt läpi jo vuosia, tulee aika, jolloin toisten vauvat eivät enää kauheasti kirpaise. Ei tule edes haikea olo, eivätkä ne muiden muksut ole itselle niin tärkeitä. Ovatpahan vaan, uusia perheenjäseniä. Usein en edes muista, onko jollain tutulla vasta yksi vai jo kaksi lasta. Kolmas kierros (suokaa toki anteeksi) on jo herttaisen yhdentekevä minulle, joka en jaa tuttavieni arkea. Minun takiani ei siis tarvitse varoa, hyssytellä ja säästää tunteitani. Olen konkari. Olen niin karaistunut, että päälläni kasvaa kaarnaa. Näen muiden lapsissa huonojakin puolia, ja osaan arvostaa vapauttani vielä jonkin verran. Muutun kokonaan vasta sitten kun on aika.

Hyvää yötä, palleroinen.

äiti