Lapseni,

Vuosi lähenee loppuaan. Syksyllä tapasimme adoptioneuvojamme huikeat kaksi kertaa ja elättelimme jo toivoa neuvonnan valmistumisesta piakkoin. Tässä jouduimme kuitenkin pettymään: seuraavaa kertaa saamme odotella lähes kesään saakka. Neuvonnan venymisestä johtuen koko syksyn ajan kestänyt innostukseni on tiessään. Ounastelen vielä reilusti yli vuoden kestävää odotusta ja taistelen totaalista kyllästymistä vastaan.

Aloitin tämän päiväkirjan kirjoittamisen viime joulun alla. Sitä voisi kai pitää jollain lailla lohduttavana seikkana - vuosi odotusaikaa on taas takana. Aika on vierähtänyt eteenpäin vähän samaan tapaan kuin keskiaikainen kärrynpyörä, kivinen, kirskuva ja painava. Uusi joulu lähenee, emmekä edelleenkään ole lapsiperhe - vieläkö ensi vuonna olemme samassa tilanteessa?

Keväästä asti vallalla ollut odottaja-identiteettini on alkanut liukua hitaasti mutta varmasti kohti entistä, mukavuudenhaluista ja hiukan eristäytyvää itseäni. En enää lue adoptioaiheisia kirjoja (tosin olen ne kaikki jo lukenutkin) enkä vietä aikaa lastenhoito-oppaiden parissa. Odotuksesta puhuminen tympäisee, lastentarvikkeet eivät kiinnosta, en jaksa miettiä, minne vien säilöön sen ja sen tilaa vievän tavaran "sitten kun". Aikaisempi, lähes hysteerinen asenteeni lisäroinaa kohtaan on lieventynyt. Kirjat ja cd-levyt saavat rauhassa kasvaa kasoiksi lipastojen päälle, lattiat voivat lainehtia sekalaisista tavaroista. Väliäkö tuolla, koska emme kuitenkaan saa sinua luoksemme vielä ikuisuuksiin. Ihmettelen, pitäisikö tässä pysähtyneisyydessä pystyä säilyttämään tunne jostain päämäärästä? Emmehän kuitenkaan voi itse vaikuttaa mihinkään.

Tuletko tosiaan vielä joskus täyttämään tämän tyhjiön?
Voisinpa vain unohtaa koko jutun - vaikka seuraavaan syksyyn asti.

äitisi