Hei, lapseni!

Talvi on tullut ja pakkanen paukkuu. Kevättä odotellessa ponteva äitisi on harkinnut aloittavansa (lue: kokeilevansa kerran) jotain reipasta talviurheilulajia. Luistimet odottavat varastossa, polvisuojat on hankittu, mutta vielä en ole saanut itsestäni irti lähteä luistinradalle. Tympäännys vaanii nurkan takana ja yritän keksiä itselleni kiinnostuksen kohteita. Kesään on matkaa, aika mataa.

Yritän olla ajattelematta sinua joka minuutti. Yritän olla ottamatta aihetta esille keskusteluissa, koska en halua innostua liikaa ja kärsiä sitten kärsimättömyydestäni - ehkä jopa kahta vuotta vielä. Olen ennenkin syyllistynyt adoptio-odotuksen vertauskuvallistamiseen, ja nyt aion tehdä sen taas: on sellainen olo, kuin olisi "hiukan raskaana". Ihan vähän vain, eikä oikein tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua, liika itsevarmuus kostautuu varmasti ja epävarmuus odotuksen kestosta saa minut joskus epäilemään, saammeko sinua koskaan luoksemme. Olen odottanut jo niin kauan.

Mitä tämä odotus minulle tekee? Tietynlainen levottomuus ja kärsimättömyys on tullut osaksi minua. Osaanko luopua siitä sitten, kun lapsi viimein tulee? Osaanko olla tyytyväinen, nauttia lapsen seurasta ja painaa piiloon menettämisen pelon, huolen lapsen hyvinvoinnista? Uskallanko luottaa, uskoa siihen, että lapsi tulee jäädäkseen?  Jääkö pieni häivähdys tyytymättömyyttä pysyväksi osaksi persoonaani? Painaako pitkä odotus sieluuni liian syvät arvet?

Tule pian lapseni, ja tuo aurinko mukanasi!

äitisi