Hei, pikkuinen.

Kirjoittelen sinulle pitkästä aikaa. Ei ole tullut mieleen mitään erityisen tähdellistä sanottavaa, lähinnä olen vain yrittänyt selvitä talvesta paleltumatta. Nyt ollaan kuitenkin jo hyvässä vauhdissa matkalla kevääseen.

Sinua on odotettu kolme vuotta. On vaikea uskoa, että jo näin paljon aikaa on kulunut siitä, kun tähän hankkeeseen malttamatontakin malttamattomampina ryhdyimme. Alussa tämäkin aika tuntui mahdottoman pitkältä.

Olen kuluneen kolmen vuoden aikana läpikäynyt monenlaisia tunneherkkyyskausia ja mielialani on ailahdellut laidasta laitaan. Odotuksen vaiheet jakautuvat kuitenkin oikeastaan vielä pidemmälle aikavälille, aikaan ennen ja jälkeen adoptioneuvonnan alkamisen.

Ensin oli vauvakuume. Se toistui oikeastaan useita kertoja monen vuoden aikana ennen kuin laskeutui pysyvästi päälleni. Ajan myötä iloinen ja jännittynyt toiveikkuuteni muuttui epäilyksi, epätoivoksi, suruksi ja ahdistukseksi, joka tuntui alituisena jomotuksena sydämessä ja sielussa. Olin väsyttävässä, tylsässä työssä, kaikki jatkui samanlaisena päivästä toiseen ja elämä tuntui jumiutuneelta.

Lapsettomuusdiagnoosi ja sitä seurannut puoli vuotta oli seuraava vaihe. Tänä aikana surin menetettyä mahdollisuutta saada lapsi yhdeksässä (siis vaivaisessa yhdeksässä!) kuukaudessa, mutta samalla halusin kiihkeästi päästä jo eteenpäin. En pitänyt tärkeänä sitä, miten lapsi tulisi, vaan sitä, että hän tulisi mahdollisimman pian. Kalvavan kärsimättömyyden kourissa kiemurrellessani ja katkeruuteni kanssa taistellessani halusin myös muuttua takaisin omaksi itsekseni, siksi elämänmyönteiseksi ja leppoisaksi tyypiksi, joka muistin joskus olleeni.

Adoptioneuvonnan alkaminen oli helpotus, joka auttoi ahdistukseeni hetken verran. Vaikka surinkin vielä odotusajan mielestäni epäreilua pitkittymistä, jotain oli tapahtumassa. Saatoimme vaikuttaa tilanteeseen edes vähän. Oikea, vaikkakin arvion mukaan pitkä, odotus alkoi. Ja aika pysähtyi.

Sen vuoden aikana en halunnut miettiä asioita yhtään enempää kuin mitä neuvonnan läpikäynnin kannalta oli välttämätöntä. Suljin kipeää tekevät ajatukset pois mielestäni ja keskityin muihin asioihin. Olo oli melko apea, mutta päivä päivältä piristyin vähän. Maailma alkoi taas kiinnostaa. Ryhdistäydyin hieman. Lopulta löysin uuden, paremmin toiveitani ja koulutustani vastaavan työpaikan. Ahdistus helpotti.

Äkkiä olinkin taas valmis kiinnostumaan adoptiosta. Aloin ottaa asioista selvää, surffailin yökaudet netissä ja luin kaiken, mitä aiheesta oli kirjoitettu. Lainasin kirjastosta kaikki adoptiota vähänkin sivuavat kirjat ja perustin blogin. Sain tunteitani purettua. Se oli hyvä ratkaisu - kirjoittaminen tuntui rauhoittavan kärsimätöntä mieltäni.

Missä vaiheessa olen nyt? Vaikka ajattelen sinua jatkuvasti, olen lopulta oppinut suhtautumaan tyynesti vallitsevaan asiaintilaan. Ohimenevän ahdistuksen iskiessä lohduttaudun sillä ajatuksella, että olemme jo voiton puolella - odotus ei voi enää kestää yhtä kauan kuin se on tähän mennessä kestänyt. En joudu käymään läpi enää toista samanlaista kolmivuotiskautta.

Ajattelen huomattavan osan ajastani jotain ihan muuta. Lueskelen ja harrastan omia juttujani - sellaisia, mitä en kenties ehdi tehdä enää sitten, kun sinä olet saapunut. Välillä jopa vähän harmistun tai huolestun, kun ajattelen että sinun myötäsi joudun ehkä luopumaan tästä ja tuosta ajanvietteestä. Olen vähitellen löytänyt kaikenlaista uutta, mukavaa puuhaa, jota haluaisin jatkaa myös tulevina vuosina. Tulevaisuus mietityttää jonkin verran. Tämäkö kaikki tärkeältä tuntuva jäisi pois? Jopa blogin pitäminen saattaisi lopahtaa ruuhkavuosiuupumuksen vuoksi?

Kieltäydyn kuitenkin ajattelemasta, ettenkö voisi nauttia myös muutoksesta, jonka tuot mukanasi. Jotkut asiat jäävät, toisia tulee tilalle. Voi olla, etten aina edes halua kirjoittaa (muistan muun muassa gradunteon jälkeen vallinneen olotilan, jonka aikana ajatuskin näppäimistön käytöstä muuhun kuin pelaamiseen tympi ja etoi. Toipumisvaihe kesti jopa vuosia!) Ei taida kannattaa tuhlata elämää menneiden puuhien haikailuun, vaan tarttua hetkeen, niin kuin joku viisas on kehoittanut.

Carppe diem, lapseni. Carppe diem! (sic)

äitisi