Hei, lapseni!

On taas uusi syksy ja ilmat kylmenevät. Tämä vuodenaika on aina äidillesi jotenkin raskas, vaikka talvipakkaset eivät vielä koettelekaan kärsivällisyyttäni. Kesän ajan kestänyt kevyt ja tyytyväinen olo on takana päin, ja jo pelkkä sateen ropina saa minussa aikaan hienoista surumielisyyttä. Aurinko katoaa, ja sen mukana lämpö ja huolettomuus.

Joka päivä odotan, että saisimme sinusta kertovan puhelinsoiton. Näen sinusta unia, viimeksi sellaisen, jossa tuo soitto tuli ja saimme sinut luoksemme kauniina kesäpäivänä. Vastasin puhelimeen, kuulin uutiset ja purskahdin itkuun. Seuraavaksi olit jo meillä, nukuit vaunuissa, enkä nähnyt kasvojasi.

Odotuksemme jatkuu ja jatkuu. Pian on kulunut kolme ja puoli vuotta - lyhyt aika ihmisen elämässä,  joku voisi sanoa. Mutta ei se siltä tunnu.

Mitä jos kaikki jatkuukin samanlaisena ikuisesti?

En kuitenkaan aio vielä antaa periksi melankolialle. Puuhailen kaikenlaista. Halaan kehräävää kissaa. Poltan puita takassa. Laitan ikkunaan auringonkeltaiset pitsiverhot, joiden raoista aurinko vielä päivällä pilkistää. Leivon mansikkapiiraita, syön lusikalla vaahterasiirappia.

Sellaista piristävää.

Hyvää yötä, pikkuinen.

äitisi