Hei, pikkuinen!

Jokin aika sitten luulin jo unohtaneeni sinut ja tyytyneeni elämään tällaisenaan.

Olo oli ihan hyvä. Eihän meillä ole mitään valittamista, saamme puuhata mitä haluamme ja elämä sujuu tasaisesti. Ei ole suuria murheita, ja toivottavasti ei tulekaan. Syksykin on kulunut ihan mukavasti. Vaikka laskenkin odotuspäiviä tottumuksen voimalla, huomasin jokin aika sitten, etten hetkeen ole osannut edes oikein kuvitella että tässä elelisikin kolmihenkinen perhe. En haaveile tulevasta ajasta samoin kuin ennen. Aivan kuin odotukseen liittyvä, innostusta ja kärsimättömyyttä sopivassa suhteessa sekoittanut herkkyyskausi olisi huomaamatta kulunut ohi ja ajatukset olisivatkin vaivihkaa suuntautuneet aivan uusille urille. Luulin jo, etten enää kaipaakaan sinua niin kovasti.

Sitten äkkiä ei tarvittukaan kuin hiukan haljummin sujunut viikko, yksinäinen vapaapäivä ja tyttö, joka lauloi YouTubessa surullista laulua. Ja itku tuli.

Käsitin taas, miten kovasti sinua kaipaan. Ja miten olin onnistunut pettämään itseäni.

Tuletkohan milloinkaan?

äitisi