Hei, pikkuinen.

Jokin aika sitten lupasin itselleni, etten enää mieti, milloin tulet, en odota joka päivä puhelimen soivan, en stressaa, arvaile, laske odotettua aikaa. En jaksa. Tulet sitten kun tulet - enhän minä sille kuitenkaan mitään voi. Joitakin viikkoja olo oli rauhallisempi. Joulu ensin vähän kirpaisi, mutta siitä selvittiin lopulta mainiosti. Uusi vuosi alkoi iloisin mielin, kevät oli taas vähän lähempänä ja valoisia päiviä luvassa. Ajattelin, ettet varmaan tule ennen syksyä, joten jännittäminen olisi turhaa. Rentouduin.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Petin lupaukseni. Aloin taas miettiä, pohtia, olla kärsimätön. Mikset voisi jo tulla? Miksei ole jo meidän vuoromme? Eikö nyt olisi jo aika?

Ymmärränhän minä, ettei tuskailuni tässä mitään auta. Käsitän myös, että kärsimättömyys tässä vaiheessa on kokonaisuuden kannalta naurettavaa. Me olemme odottaneet sinua niin kauan, että vuoden päästä olet melkein varmasti jo täällä. Sellaisen ajanhan sitä on vaikka aidanseipäänä, tavattiin ennen sanoa. Mutta kun en jaksaisi enää odottaa! Ei aidanseipäänäkään oleminen ole pitemmän päälle mistään kotoisin. Voin kuvitella, miltä tuntuu vielä vuoden pitempään odottaneista - räjähtävä kärsimättömyys sekoittuu pelkoon jonosta putoamisesta. Me emme ole vielä siinä pisteessä. Meillä on vielä aikaa.

Jostain syystä en vain enää osaa kuvitella, miltä tuntuu sitten kun olet täällä.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti