Hei, lapseni!

Koska syntymäsi näyttää viivästyvän viivästymistään, äidillesi on jäänyt aikaa kaikenlaiseen asioiden päässä pyörittelyyn. Viime aikoina olen hiukan haikeana muistellut menneisyyttäni ja mietiskellyt, miten sinun lapsuutesi tulee poikkeamaan omastani ihan perustavanlaatuisissa asioissa. Hassua, että sinänsä hyvän asian - talouden kasvun ja tähän liittyvän yhteiskuntamuutoksen - vuoksi en pysty tarjoamaan sinulle niitä arkikokemuksia, jotka itsestäni tuntuivat lapsena kaikkein jännittävimmiltä ja innostavimmilta. Muuta tulee tilalle, ymmärrän toki, ja hyvä niin. Silti tietyistä asioista tulee vähän nostalginen olo.

Pienenä olin innokas matkustaja. Tykkäsin matkustaa linja-autossa, polkupyörän kyydissä ja junassa, ja oikeassa henkilöautossa matkustaminen sai minut ihan kiihdyksiin. Meillä ei ollut autoa, joten setäni omistaman, sen ajan "tila-auton" takaloosterissa kolmen lapsen porukassa kyyhöttäminen ja tällä tavalla jopa Ähtärin eläintarhaan asti matkustaminen oli minusta äärimmäisen jännittävä kokemus. (Tämän mielipiteeni nykyajan turvaistuinvalmistajat varmasti jakaisivat. Ei turvavöitä - vain hihittävä kasa tenavia, jotka joivat eväsmehuaan kerhopullosta, ja jos oli oikein hieno reissu, niin kerhopullon sijasta mukana oli Trip-mehutetrat.)

Ruotsinlaivalla - siellä vasta oli hauskaa! Tanssin ensimmäistä kertaa ikäiseni (5-vuotiaan) pojan kanssa, ja aurinkoisella kannella sain häneltä pusun poskelle! Pojalla oli sama etunimi kuin isälläsi. Laivan käytävät tuoksuivat hyvältä, ja lapsille saattoi olla jopa oma leikkihuone - ihan joka laivassa näitä ei tosin vielä ollut. Mutta ainakin hytissä pääsi varmuudella nukkumaan kerrossänkyyn...

Eniten pidin kuitenkin junista. Lättähattu, voi veljet. Vanhoissa junanvaunuissa lapset pääsivät istumaan verkosta tehdylle hattuhyllylle! Yleensä he saivat myös oman lipun, johon konduktööri naksautti reiän. Meno-paluumatkalta lippuja jäi muistoksi kaksi, ja kotona minulla oli muovinen junailijanhattu ja oma naksautin. Toijalan kohdalla sai ruveta syömään eväitä. Kerhopullomehun lisäksi nautimme jälkiuunileipää, jossa oli päällä meetvurstia. Eväsleipien välissä oli voipaperia.

Eväitä nautittiin muuten myös pyöräretkillä, joita tehtiin ihan omaksi huviksi - ja kuten sanottua, autoahan meillä ei tuohon aikaan ollut. Lastenistuinten jalansijat oli taivutettu paksusta rautalangasta, ja jalat piti muistaa pitää visusti paikallaan, koska heiluva jalka saattoi jäädä pinnojen väliin. Osasimme varoa emmekä heiluttaneet, tietenkään. Vanhempani olivat joitakin vuosia nuorempia kuin minä nyt, ja kauppareissutkin tehtiin polkupyörällä - ajatus, joka nykyään tuntuu melko kaukaiselta. Kahden lapsen kanssa neljän kilometrin päähän markettiin, ruokatarvikkeet ja vessapaperisäkit kyytiin ja kotimatka loivaa ylämäkeä. Melkoinen suoritus, joka uusittiin joka viikko siihen asti kun syksyn kylmyys pakotti bussimatkustajiksi. Bussilla liikuttiinkin sitten koko talvi joka paikkaan, ja vähitellen se ohitti kokonaan pyöräilyn kulkemisen keinona. Bussimatkailu menetti samalla hohdokkuutensa.

Bussin kyydissä päästään kuitenkin takaisin tarinan otsikkoon. Se oli kaksivuotiaan äitisi kommentti, kun linja-autonkuljettaja ajoi lapsen mielestä turhan lähellä tien reunaa.

Ohhoh, ohhoh. Ojjaan mennee.

Hyvää yötä, uuden ajan lapsi! Toivottavasti nähdään pian.

äiti