Hei, pikkuinen.

Lueskelin äsken vanhoja kirjeitäni ja huomasin, että noin kaksi vuotta sitten olin arvellut, että olisimme jo odotuksemme puolivälissä. Olo oli toiveikas ja innostunut, ja kesää kohti mentäessä suunnittelin täyttä päätä tulevaisuuttamme lapsiperheenä. Ajattelin sinua herkeämättä, enkä olisi malttanut millään enää odottaa.

Tämän päivän näkökulmasta arvioni parista vuodesta tuntuu uskaliaalta. Jotenkin olemme vahingossa jääneet jumiin aika-avaruuteen - pudonneet huomaamattamme näkymättömään kuoppaan, jossa elämä menee muuten eteenpäin, mutta odotuksemme jatkuu ikuisesti. Ympärillämme maailma muuttuu ja tilanteet vaihtuvat. Tuttavaperheiden nuorimmatkin lapset alkavat olla jo kouluikäisiä. Pian heidän isommat sisaruksensa muuttavat pois kotoa, perustavat perheitä ja saavat omia lapsia... Siltä minusta tuntuu juuri nyt - on jotenkin niin kovin epätodellinen olo. Vain parin kuukauden kuluttua ylitämme rajan, jota ajatellessani olin joskus menneisyydessä niin toiveikas ja luottavainen.

Näiden vuosien aikana jokin on kuitenkin muuttunut. Vaikka kaipaan sinua samalla tavalla kuin ennenkin, ja vaikka ajan kulku tuntuu tietyissä asioissa pysähtyneen paikalleen, itse en ole tehnyt niin. Olen neljä vuotta vanhempi ja kenties jonkin verran viisaampi. Olen varovaisempi kuin ennen, ja huomaan että ajatukseni kulkevat eri ratoja kuin aikaisemmin. En uskalla enää luottaa summamutikassa tehtyihin arvioihin. Suunnittelen tekemisiäni vallitsevan tilanteen pohjalta, enkä enää varaudu joka käänteessä siihen, että sinä olet ehkä jo tulossa. Mietin toki millaisen natiaisen mahdamme aikanaan saada, ja yritän olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa, että sinua ei koskaan tulekaan. Kasvatan itseäni leppoisammaksi, rennommaksi tyypiksi, ja joskus tunnen nanosekunnin ajan jopa onnistuneeni pyrkimyksissäni.

Teen parhaani elääkseni päivä kerrallaan ja nauttiaksenikin siitä. Näin pitkän ajan jälkeen muu tuntuisi haaskaukselta.

äiti