Hei, lapseni.

Lumi peittää vielä maan, mutta äitisi kuulostelee jo kevättä. Ollaanhan jo maaliskuussa! Talvi on ollut erilainen kuin aikaisemmin lähinnä sen vuoksi, että kovat pakkaset ovat pysyneet loitolla. Siispä en ole myöskään kärsinyt talvesta niin paljon kuin yleensä. Hiukkasen (vain pikku rippusen) ankealta se on silti tuntunut, sillä sinä et ole vieläkään täällä.

Takana on elämäni pisimmältä tuntunut neljän vuoden jakso. Sen aikana olen muun muassa vienyt opintoni päätökseen, vaihtanut työpaikkaa, perustanut blogin ja saanut uuden kummilapsen. Lähisukuun on syntynyt kaksi lasta ja vanhempani ovat jääneet eläkkeelle. Olemme isäsi kanssa läpikäyneet adoptioneuvonnan. Kaikenlaista mitä nyt neljän vuoden aikana ehtii tapahtua. Moni asia on muuttunut (mikä parempaan, mikä huonompaan suuntaan), ja ajan kulumisen huomaakin parhaiten juuri näistä muutoksista.

Itsekin olen muuttunut useammallakin tavalla. Olen kärsivällisempi (vai pitäisikö sanoa turtuneempi odotukseen). En ota enää niin paljon stressiä siitä, onko kotimme valmis lapsen tulla. Olen tehnyt paljon valmisteluita aikoinaan, ja loput voidaan jättää myöhemmäksi. Omakuvani on jonkin verran erilainen kuin vaikkapa pari vuotta sitten, jolloin olisin ollut niin kovin valmis olemaan äiti - äiti vain. Kotiäitiys - maailman tavoitelluin asia ja asema - ainakin minusta! Olisin sysännyt syrjään kaiken muun ja omistautunut lapsellemme täysillä.

En väitä, ettenkö nytkin voisi tehdä niin, jos vastoin kaikkia ennakkoaavistuksiani tulisitkin pian. En vain enää ole niin jännittyneen odottavalla mielellä kuin aikaisemmin. Jossain kohtaa olen melkein kokonaan lakannut ajattelemasta, että minusta tulee kohtapuoleen äiti, ja palannut takaisin pelkäksi Myanaksi, joka mahdollisesti vielä joskus (ehkei kuitenkaan ihan lähitulevaisuudessa) saattaa saada lapsen. On lähes mahdotonta ylläpitää samanlaista innostusta loputtomiin, ja niinpä olenkin ottanut vähän etäisyyttä jatkuvasta valmistautumisesta tuloosi. Tätä menoa tieto olemassalostasi tuleekin varmasti olemaan yllättävääkin yllättävämpi, sillä monesti en edes muista tarkistaa työpäivän aikana äänettömällä ollutta kännykkääni vastaamattomien puheluiden varalta. Alitajuisesti jätän kännykän huomiotta varmasti myös siksi, etten halua pettyä päivittäin tyhjän ruudun nähdessäni.

Innostuksen palo on siis jonkin verran laantunut, mutta itse olen tyytyväisempi elämääni. Olen rauhallisempi enkä vaivu säännöllisin väliajoin synkkyyteen ja epätoivoon. Olen suhteellisen tyytyväinen niihin asioihin, joiden parissa vietän aikaani, ja olen onnistunut löytämään myös uusia kiinnostuksen kohteita. En kiusaa isääsi jatkuvilla suunnitelmilla huonekalujen siirroista (jotka ovat ihan välttämättömiä sitten kun pinnasängyn pitää mahtua makuuhuoneeseen), kaappien tyhjentämisestä vaatteitasi varten tai suuren luokan vauvantarvikehankinnoista. En lisää jokaisen lauseen perään mielessäni loppukaneettia "mutta sitten kun vauva tulee, tämä täytyy tehdä toisin..."

En ole unohtanut sinua, mutta odottaminen tuntuu nyt helpommalta. Olisinpa voinut tuntea näin jo aiemmin.

Hyvää yötä, nuppuseni.

äiti