Hei, kultaseni!

Kuinka ollakaan, syksy on taas rämmitty läpi. Jälleen kerran ollaan joulukuussa ja pimeys ympäröi meitä suurimman osan vuorokaudesta. Lunta lienee turha toivoa, koska mittari pysyy sitkeästi plussan puolella. Äitisi räytyy kotona flunssan kourissa ja kutoo kutomasta päästyään. Vaikka suurin osa neulomuksistani on menossa joulupaketteihin, juuri tänään tulin vaivihkaa väkertäneeksi pienen pipon eräälle nimettömälle, pienelle henkilölle, joka ehkä vielä jonain päivänä muuttaa luoksemme asumaan.

Koska päivitän tätä blogia suhteellisen harvoin, vaikuttaa mielialani odotuksesi suhteen varmasti melko ailahtelevalta. Kärsimättömyys ja tyyneys vaihtavat paikkaa alituiseen. Juuri kun olen vakuuttanut, ettei odotuksen pitkittyminen tunnu missään, käännän seuraavassa hetkessä kelkkani, valitan ja purnaan. Kyllä se sittenkin tuntuu.

Kun muutaman kuukauden tauon jälkeen päästin sinut taas kunnolla ajatuksiini, olet pysynyt siellä kuin liimattuna. En halunnut sitä, sillä vuosien kokemuksella osaan arvostaa sitä sisäisen rauhan tunnetta, joka etäisyyden ottamiseen liittyy. En jaksaisi enää tuskailla, ahdistua, odottaa ja odottaa. En haluaisi jatkuvasti vilkuilla puhelimen näyttöä, enkä jaksaisi pettyä päivittäin kun odotettua soittoa ei kuulu. Tuntuu kohtuuttomalta joutua edelleen odottamaan tietämättä yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, tuleeko meistä koskaan vanhempia.

Vaan minkäs teet, tähän meidän on tyytyminen. Onneksi on kudin.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti