Tälle sivulle olen kopioinut pöytälaatikkoni eli lapselleni aikaisemmin kirjoittamani kirjeet. Kirjeet alkavat yleisen blogikäytännön mukaan sivun alalaidasta ja jatkuvat aikajärjestyksessä ylöspäin.

Kirjeitä lapselleni

Tulevan äidin kirjeitä lapselle, jota ei vielä ole. Adoptioprosessin verkkaisia askeleita.

 

 

torstai, maaliskuu 23, 2006

Juuret ja siivet

Hei, pikkuiseni!

Kello lähenee kahta yöllä. Nukahdin illalla ennen aikojani sohvalle, ja havahduin äsken hereille miettimään asioita. Huomenna on vapaapäivä, joten voin valvoa vaikka koko yön jos huvittaa... Ei tarvitse herätä aamulla aikaisin, eikä kipittää sitkeästi jatkuvassa pakkasessa bussipysäkille.

Viime aikoina adoptio on taas ollut jonkin verran esillä kotimaan mediassa. Aiheesta on kirjoitettu kaksi uutta kirjaa, joiden tekijöitä on haastateltu sekä televisiossa että lehdissä. Molemmissa tapauksissa adoptoitu lapsi on nyt jo aikuinen. Varsinkin toisessa (kotimaisen adoption) tapauksessa keskityttiin lapsen oikeuteen tutustua biologiseen äitiinsä ja löytää juurensa, kartoittaa se pala itseä, joka on ollut kadoksissa.

Haastattelua seuratessani olin iloinen siitä, että adoptoitu tytär ja tätä vuosien varrella moneen kertaan etsinyt syntymä-äiti olivat löytäneet toisensa. Voin kuvitella, miten suuri kivi vierähti pois syntymä-äidin sydämeltä kun hän sai itse nähdä, että lapsi oli kasvanut rakastettuna, että tämä oli kunnossa ja hyvässä alussa matkalla aikuisuuteen. Tytär taas löysi biologisesta äidistään palan itseään, selityksen sille, miksi on sellainen kuin on. Tällainen mahdollisuus pitäisi ehdottomasti olla kaikilla adoptiolapsilla.

Ihmettelin silti hiukan sitä, miten rauhallisesti adoptioäiti suhtautui tyttärensä toiseen äitiin ja siihen, miten läheisiä tyttärestä ja biologisesta äidistä oli lopulta tavattuaan tullut. Ajattelin itseni adoptioäidin paikalle. Osaisinko suhtautua sallivasti lapsen yhteydenpitoon syntymä-äidin kanssa, pystyisinkö ottamaan biologisen äidin osaksi elämäämme? Osaisinko jakaa lapseni vieraan kanssa?

On vaikea uskoa, että pelkän yhteisen geeniperimän takia on mahdollista tuntea yhteenkuuluvuutta. Ajatus siitä, että ihminen "kuuluu jonnekin" liittyy mielessäni kiinteästi elettyyn elämään, siihen, että tuntee jonkun paikan kodikseen ja ympärillä olevat ihmiset perheekseen. Yhteenkuuluvuus edellyttää mielestäni yhteisiä kokemuksia, yhteistä arkea. Samalla olen kuitenkin tietoinen juuristani. Tiedän, millaisia ihmisiä isovanhempani ovat olleet nuorina, tiedän, mitkä piirteeni ovat heiltä perittyjä. Kun tapaan sukulaisiani, ymmärrän tiettyjä asioita vanhemmissani. Juuret ovat minulle tärkeä asia, vaikka en useinkaan tiedosta niiden olemassaoloa.

Ymmärtäisin siis lapsen tarpeen saada tietää mahdollisimman paljon itsestään ja biologisesta taustastaan. Kykenisinkö kuitenkaan sisimmässäni hyväksymään lapsen mahdollisen kiintymyssuhteen biologiseen äitiin? Osaisinko tukea lasta oikein? Tuntisinko surua, mustasukkaisuuden pienen pistoksen? Luulen, että tuntisin. Lapsen haluaisin kuitenkin näiltä tunteiltani säästää.

Haastattelussa näkemäni äidit näyttivät tulevan hyvin toimeen. Biologinen äiti ei ollut aikuiselle lapselle äiti, vaan ystävä. Hän tarjosi lapselle tiedon kadoksissa olleista juurista. Adoptioäiti oli lapsen varsinainen äiti. Hän tarjosi lapselle kodin, yhteisen arjen, yhteisiin kokemuksiin perustuvan elämän. Hän osasi päästää lapsestaan irti ja lähettää tämän turvallisin mielin etsimään juuriaan.

Lapsi lähti, ja löysi. Ja tuli takaisin.

Hyvää yötä, pikkuinen.
äiti

 

keskiviikko, maaliskuu 01, 2006

Askeleita kohti uutta

Hei, lapseni!

Vauvantarvikkeet ovat ruvenneet kiinnostamaan minua.
Olen yllättynyt, sillä en ole aikaisemmin kiinnittänyt niiden olemassaoloon suurtakaan huomiota. En edelleenkään pohdi asiaa kovin syvällisesti, selailenpahan vain mainoslehtisiä jos niitä tulee vastaan, tai ajaudun tavarataloissa huomaamattani silmäilemään puruleluja. En ole kovin kiinnostunut vertailuista, joita vauvalehdissä ja internetissä on erilaisista vaunuista, rattaista, syöttötuoleista ja turvaistuimista. Alan kuitenkin jo hiukan hahmottaa, mitä kaikkea säntillisesti elävän, "kunnon ihmisten" muodostaman vauvaperheen kaapeista pitäisi löytyä.

En aio ottaa asiasta paineita, koska odotuksesi kestää mitä todennäköisimmin vielä pari-kolme vuotta. Meillä on isäsi kanssa aikaa tutkia tarjolla olevia valikoimia, odotella hyviä tarjouksia, kerätä varastoa kuin pienet oravat. Meillä on kaikki maailman aika. Odotusaika.

Isäsi ei ole tähän asti ollut kovin innokas pohdiskelemaan tulevia hankintoja. Hän on luonteeltaan sellainen, kohtaa asiat vasta kun ne tapahtuvat, ei vuosikausia etukäteen. Minä sen sijaan pidän suunnittelemisesta. Ihan varovaisesta vain, ei mistään suurisuuntaisesta vielä. Tahdon vain totutella ajatukseen tulevasta elämästämme, pitää sinut mielessäni.

Tässä eräänä päivänä totesin ohimennen, että tulevaisuudessa haluan sinua varten suuripyöräiset vaunut, jotta voin kulkea kanssasi ulkona lumihangessakin. Isäsi, joka tuntee minut läpikotaisin, tuhahti ajatukselleni pontevasti. "Sinäkö ulkoilisit", hän vastasi epäuskoisesti. "Oh hoh". Totesin pienten vauvojen vanhempien käyvän joka päivä kävelyllä lastensa kanssa. "Kyllä minunkin lapsen vuoksi on ulkoiltava. Niinhän kunnon ihmiset tekevät. Ei silloin ole enää kyse vain omasta rapakunnostani."

Puhelimme välillä niitä näitä muista asioista. Katselimme nelosen uutisia. Jokin oli kuitenkin jäänyt kytemään isäsi mielessä, koska hän tunsi vielä tarvetta palata aikaisempaan keskustelunaiheeseemme.

"Jos meille hankitaan sellaiset satoja euroja maksavat, hienot vauvanvaunut", hän tuumasi mietteliäästi. "Niin sitten kyllä kanssa kävelet."

Epäilemättä. :)

äitisi

 

torstai, helmikuu 23, 2006

 

Äiti täällä taas

Hei, lapseni!
Äiti täällä taas kirjoittelee.

Sain vastikään tietää, että eräs tutun tutun tuttu on saanut jokin aika sitten adoptiolapsen. Olin tietysti iloinen - on mukavaa tietää, että jossain päin joku saa lapsia tälläkin tavalla. Ajattelin hyväntahtoisesti, että onpa mukavaa, kun tutun tutun tutun varmastikin pitkä ja rasittava odotus on päättynyt.

Olin kuitenkin yllättynyt siitä, miten vähän koko asia oikeastaan kosketti minua. Minunhan pitäisi tuntea ihan erityistä sympatiaa uusia adoptiovanhempia kohtaan - saatanhan itsekin olla vielä joskus samassa tilanteessa. Sen sijaan huomasin, että olen alkanut suhtautua kaikentyyppisiin lapsiuutisiin kovin arkisesti. Kun tuttavapiiristä kuuluu vauvakohinaa, totean vain mielessäni: "Jahas, taas jonkun perhe kasvoi yhdellä". En hehkuta asiaa mielessäni. En ajaudu pitkiin, haikeisiin sessioihin, joiden aikana mietin, emmekö mekin voisi jo saada lasta, ja miksi aika kuluu niin armottoman hitaasti. En edes itkeä tirauta.
Jatkan vain käsillä olevien asioiden toimittelemista.

Olenko kovettunut? Turtunut loputtomalta tuntuvaan odotukseen? Muuttunut välinpitämättömäksi ja kykenemättömäksi tuntemaan oikeaa, pakahduttavaa iloa toisten puolesta? Olenko enää se sama, empaattinen ja tunneherkkä ihminen, jonka luulin tuntevani?

Ehkä tutun tutun tuttu on vain liian kaukainen ihminen samastumisen kohteeksi? Varmasti iloitsisin enemmän, jos vauvauutisia tulisi lähempää - hyviltä ystäviltä tai sisaruksilta... Tottahan toki.

Kenties olen vain rauhoittunut, oppinut odottamaan sinua oikealla tavalla. En jaksa enää stressata turhaan. En jännitä edes adoptioneuvojan kotikäyntiä. Olen vain vaivihkaa ruvennut korjailemaan irtotavaroita lattialta ja toteuttamaan sisustusratkaisuja, jotka edesauttavat lapsiturvallisuutta huoneistossamme. Aika ajoin mietin tosissani, mitä kaikkea keittiön kaapeista pitäisi viedä ullakolle, jotta sinne saa sitten aikanaan mahdutettua vauvanruokapurkkeja ja vaihtotuttipulloja. Suunnittelen kissanruokasäiliötä, jossa on lapsilukko. Odottelen kesää ja lämpimiä matonpesuilmoja.

Arkeahan se kaikki tulee suurimmaksi osaksi olemaan - sitten, kun tulet. Ja arkielämä on sentään ihan mukava juttu.

Yhteistä arkea odotellessa,
äiti

 

sunnuntai, tammikuu 29, 2006

Pilvenpehmoisia haaveita

Hei, lapseni!
Ajatukset sinusta leijuvat mielessäni pilvien lailla, pehmeinä, pyöreinä ja höyhenenkevyinä. Jokaiseen päivään ne tuovat lisänsä, jokainen hetki on jännitystä täynnä. On turhauttavaa elää tavallista arkea, kun ajatukset ajautuvat itsepäisesti taivaalle. Pieniä toivon hiutaleita tarttuu hiuksiini, kun kuljeskelen lempeiden lumipilvieni alla.

Harmaiksi pilvet muuttuvat, kun aika ajoin muistan, miten pitkä odotus on vielä edessä. Silloin ne käyvät raskaiksi, sade kastelee hetken, jota elän.

Välillä pilvet haihtuvat. Kylmä tuulenpuuska ajaa ne tiehensä ja jäljelle jää outo tyhjyys. Silloin mietin, mitä tekisin, jos sinä et tulisikaan. Mistä löytäisin elämään samanlaista sisältöä, mitä voisin rakastaa yhtä paljon kuin sinua? Jäisikö rakkauteni, huoleni ja hoivani käyttämättä? Unohtaisinko?

Pystyisinkö muuttamaan omaksumaani tulevaisuudenkuvaa - kuvaa kolmen hengen perheestä? Kykenisinkö sopeutumaan siihen, että en odottaisi sinua? Jäisikö katkeruus pesimään mieleen, osaisinko luopua? Kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia, ei ennen kuin tulevaisuus näyttää tuulen suunnan.

Miten pilvenpehmeistä unelmista päästetään irti? Joskus mietin, miten paljon helpompaa elämä olisi, jos pystyisin olemaan ajattelematta sinua. Keskittyisin vain kokemaan elämää sellaisena kuin se nykyhetkessä on, en pohtisi, odottaisi enkä ahdistuisi. En murehtisi seuraavia tapaamisia adoptioneuvojan kanssa enkä sitä, miten pitkiltä kuukaudet tuntuvat. Aika vain kulkisi eteenpäin, me vähän vanhenisimme, ja jonakin päivänä sinä koputtaisit ovelle. Minä ilahtuisin: näinkö äkkiä sinä tulitkin?

Pilvenhattarat takertuvat puiden latvoihin, mielessäni ne pysyvät. Utuinen kuva meistä kolmesta on tullut jäädäkseen. Äskettäin uhmasin talvea lämpimässä kirjakaupassa. Kauniisti kuvitettu, hassun haikea lastenkirja tuntui kädessä uudelta ja oudolta, mutta jotenkin myös niin tutulta ja turvalliselta. Annoin periksi kaipaukselle. Otin kirjan mukaani, ja täällä se sinua odottaa. Lupaan, etten lue sitä puhki enkä pudota ketsuppia sen uutuuttaan hohtaville sivuille. Pidän sen vain tallessa sinua varten ja varovasti selailen.

"Pitkä matka maahan on, pimpeli, pompeli, pom."
äitisi

 

keskiviikko, tammikuu 18, 2006

Omituisia tapojani

Hei, lapseni!
Yllytettynä kiertokyselyyn vastaamiseen äitisi aikoo nyt paljastaa sinulle muutamia outoja juttuja, jotka saattavat tuntua sinusta kummallisilta, koska olet niin pieni (pienempi kuin pieni, olematon suorastaan).

Nannen haastamana kerron nyt viidestä omituisesta tavastani Weird Habits - meemiin. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. TAI oikeastaan olisin haastanut, jos kaikki muut bloggaajat eivät olisi jo vastanneet kyselyyn. Kuten tavallista, olen hiukan myöhässä... Ja nyt vastauksiini.

1. Syön joka aamu kolme (3) paahtoleipää, joissa on päällä paljon mikrossa sulatettua juustoa ja mahdollinen leikkele. Jos en saa rauhassa nauttia tätä aamiaista, koko päivä saattaa mennä pilalle ja aamupäivän aikana iskee hillitön kurjuus ja ahdistus. Muut mahdollisesti aamiaiseksi soveltuvat ruoka-aineet eivät käy. Sen on pakko olla juustoleipää. Lisäksi kelpuutan vain yhdenlaisen kermajuuston, jota surutta pistelen menemään, vaikka töissä kahvitauoilla työkaverit keskustelevat antaumuksella kevytjuustoista.

2. Katson säännöllisesti televisiosta Viritetyt vehkeet-autonkoristeluohjelmaa. Haaveilen siitä, että joku tulisi, ja haluaisi korjata autoni lokasuojat ja maalata sen upean väriseksi. Sisäänrakennettu espressokeitin olisi unelmieni täyttymys.

3. En voi syödä kotona ilman, että luen samalla kirjaa. Kokisin syömisen ilman lukemista ajantuhlaukseksi, vaikka luen vain huvikseni. Koska minun on vaikeaa irrottautua kirjoista, ja luen niitä varsinkin aamiaisella sekä pestessäni hampaita, olen myös joka päivä myöhästymäisilläni töistä tai mahdollisista sovituista menoista.

4. Katson parin vuoden välein videolta vuosia sitten nauhoittamani Anna-sarjan. Tämä saattaa jo nykyään olla ihan hyväksyttyä päätellen siitä, että aihetta on tutkittukin: Suvi Ahola - Satu Koskimies (toim.): Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Tammi 2005. What can I say. Koen elämää television kautta.

5. Luen uudestaan ja uudestaan neljää ensimmäistä Harry Potteria. Omistan myös dvd-leffat ja aiheeseen liittyviä leluja - tärkeimpänä näistä toimivan Märklin-sarjan pienoismallin Tylypahkan pikajunasta. Raiteet ovat vielä hankintalistalla.

Tarkemmin ajatellen sinun ei ehkä olekaan kovin vaikeaa käsittää tuota viimeistä omituisuuttani. Aikuisten maailmassa nuorisokirjallisuuden fanittaminen ei kuitenkaan ole niitä yleisimpiä harrastuksia... Toiveissani on, etten koskaan kasva niin isoksi, että unohtaisin "Narnian", niin sanoakseni.

Kauniita unia, pikkuinen.
toivoo äitisi

 

 

sunnuntai, tammikuu 15, 2006

Elämisen sietämätön keveys

Lapseni,
Äiti on taas hiukan surumielisellä tuulella. Kaipaus saada sinut luokseni on minussa niin lähtemättömissä, että joskus on päiväkausia ihan ontto olo. Tiedän, että odotuksesi kestää vielä kauan, mutta ajatukset karkaavat väkisinkin eteenpäin. Minuutit kuluvat hitaasti, ja sinä vain pysyt mielessäni, talvi jatkuu ja vuosi on vasta alussa.

Mitä virkaa on käydä töissä? Minunhan pitäisi olla kotona hoitamassa sinua. Sehän se oli suunnitelmissani tässä vaiheessa elämää. Sinun pitäisi olla täällä, sylissäni, tuoksumassa vauvalta ja päästelemässä suustasi jokelluksia. Minun pitäisi olla nukuttamassa sinua, syöttämässä sinua, kanssasi neuvolassa tai matkalla vauvamuskariin.

Miksi en osaa lähteä kulkemaan, käydä katsomassa rokkibändejä ja taidenäyttelyitä, harrastaa sitä ja tätä? Miksi en edes halua? Nyt, kun vielä olisi mahdollisuus mennä ja tulla vapaasti, viettää lapsettoman pariskunnan huoletonta elämää. Monet asiat, joita olen ennen ihan mielelläni tehnyt, tuntuvat nykyään niin toisarvoisilta, pelkältä kevyeltä ajanvietteeltä ennen kuin pääsen tekemään sitä, mitä oikeasti haluan - olemaan sinun kanssasi. Siksi en välitä lähteä pelmuamaan ympäri maailmaa, en tahdo istuskella savuisissa baareissa kuuntelemassa kovaäänistä musiikkia, ja tapaan hävettävän harvoin ystäviäni urbaanien kahvihetkien merkeissä. En vietä iltojani kielikursseilla enkä opiskele kalligrafiaa. En suunnittele työhöni liittyviä täydennysopintoja.

Sen sijaan istun tuntikausia surffailemassa adoptiosivuilla, kirjoitan sinulle, laskeskelen odotuskuukausia ja juttelen isäsi kanssa adoptioneuvonnasta. Luen kirjoja, joissa ihmiset kertovat adoptioprosesseistaan. Yritän saada yhteyden sinuun, tai ainakin ihmisiin, joilla on samantyyppisiä kokemuksia kuin itselläni. Vaikka en voikaan vaikuttaa siihen, koska tulet, voin ainakin koettaa olla valmistautunut. Voin uskotella itselleni, että ajattelin sinun parastasi jo ennen syntymääsi.

Ja silti. En ole vieläkään oikeastaan tutustunut aihealueeseen "lapset". En tiedä, kuinka paljon sinun kuuluisi painaa ja kuinka pitkä suunnilleen olla, kun tulet luoksemme, ehkä noin kahdeksan viikon iässä. En osaa sanoa tarkalleen, milloin lapset yleensä oppivat konttaamaan, seisomaan, puhumaan tai kävelemään. En ole kierrellyt lastenvaateliikkeissä. En halua edes arvailla, mitä tapahtuu, jos tullessasi oletkin sairas, tai kehityksesi on jollain lailla viivästynyt. Surffaillessani netissä sivuutan tarkoituksellisesti vauvanhoitoon liittyvät ohjeet, tarpeellisten tavaroiden listat, kehitysvaiheiden kuvaukset ja lapsiperheen ruokaohjeet. Viivyn vielä omassa tilanteessani, vaihdan kokemuksia pääasiassa niiden kanssa, joiden odotus ei ole ennättänyt lapsensaamisvaiheeseen.

Olenko jo itsekäs? Kun toivon, että tulet täyttämään sylini lisäksi aukon sydämessäni, odotanko sinulta liikaa tai vääriä asioita? Kumpi tässä nyt tuleekaan vastaamaan toisen tarpeisiin? Oletko sinä minua varten, vai minä sinua varten?

Ja kuitenkin ymmärrän.
Minä. Me. Sinua varten. Sitten kun tulet.
Jotta me voisimme rakastaa sinua.

Kaivaten,
äitisi

 

tiistai, tammikuu 03, 2006

Unta vain?

Lapseni,
Näin viime yönä unta. Unessa puhelimeni soi, ja langan päässä oli adoptioneuvojamme. Hän kysyi, olisimmeko valmiit ottamaan kahden viikon ikäisen vauvan heti, kun syntymä-äiti oli kuulemma toivonut tällaista. Jostain syystä olimme ainoa adoptiojonossa oleva pariskunta, joka tuli kysymykseen juuri tämän vauvan kohdalla, ja sen vuoksi saisimme lapsen jo ennen neuvonnan loppuunviemistä. Suostuin tietysti ottamaan lapsen vastaan. Järkytykseltäni en kuitenkaan saanut kysyttyä hänestä mitään tietoja. Neuvoja vain lupasi soitella seuraavana päivänä uudestaan, jotta sopisimme kotikäynnistä (joka vielä puuttui neuvonnastamme) ja saman tien vauvan luovutuksesta meille, joka tapahtuisi ylihuomenna.

Ahdistus nousi päällimmäiseksi tunteeksi, vaikka hartain toiveeni olikin äkkiä toteutunut. Kaikki oli sekaisin! En ollut siivonnut, ja remonttikin oli kesken! Mitä, jos kotimme ei kelpaisikaan? Aloin siivota raivokkaasti, joka puolella oli sotkua, pinttynyttä likaa ja kasoittain pesemättömiä astioita. En millään saisi kaikkea valmiiksi ennen kotikäyntiä. Neuvoja saisi tietää, miten epäkäytännöllinen taloudenpitäjä olen, ja lapsi otettaisiin heti meiltä pois. Itku kurkussa kuurasin nurkkia, jotka eivät puhdistuneet millään. Olo oli epätoivoinen.

Seuraavaksi mieleeni nousi työnantaja. En ollut kertonut hänelle vielä mitään koko adoptio-odotuksesta! Seuraavana päivänä piti mennä normaalisti töihin. Miten ehtisin selvittää aiheuttamani sotkun ennen kuin olisi aika hakea lapsi kotiin? Häpesin, etten ollut kertonut asiasta jo aikoja sitten. Minähän jättäisin pulaan koko työyhteisöni. Miten saatoin olla näin valmistautumaton tilanteeseen, josta olin haaveillut vuosikaudet?

Jostain syystä mieheni ei kuitenkaan tuntunut olevan yhtä huolissaan tilanteesta. Ei tässä nyt mitään hätää ole, hän rauhoitteli. Mennään huomenna yhdessä ostamaan vauvantarvikkeita. Turvaistuin täytyy ainakin ostaa heti.
Hei, mehän saadaan nyt se lapsi!

Lapsi on tärkein, muistin, ja rauhoituin hiukan. Ajattelin, että kännykkä täytyy ainakin laittaa lataukseen heti aamulla ja muistaa pitää se mukana koko työpäivän ajan, jotta adoptioneuvoja saisi minut kiinni. Työssä pitäisi selvittää koko asia juurta jaksain ja jäädä saman tien äitiyslomalle, ja sitten lähteä hankkimaan kaikkia niitä tavaroita, joita en tähän asti ollut uskaltanut ostaa siitä pelosta, ettei lasta saataisikaan. Sydämeni oli pakahtua. Meidän lapsemme oli tulossa kotiin.

Silti synkkä ajatus jäi kaihertamaan mielessä vielä herättyänikin. Kaikki, mikä unessa oli kesken, on totta. Pesemättömiä astioita ei ehkä ole ihan metrin korkuista kasaa eikä likakerros peitä lattiaa (vaikkakin pientä pintasiivousta ehkä tarvittaisiin). Remontti on kesken kiinnittämättömien ovenkahvojen verran (sitä se on ollut jo jonkun vuoden), lapselle ei ole ostettu vielä mitään, työnantajalle ei ole hiiskuttu sanaakaan... Ja kännykkäkin oli lataamatta. Miten tämä voi ylipäätään ollenkaan onnistua? Miksi en ole valmiimpi? Miksi en ole huolehtinut asioista, lukenut enemmän, varautunut?

Tänään istuin bussissa, ja kuten silloin tällöin käy, joltain pysäkiltä nousi sisään nainen lastenvaunujen kanssa. Sydämessäni jysähti. Tätä en ollut vielä tajunnut. MINUSTAKIN tulee tuollainen - "ÄITI". Minäkin saatan vielä joskus ihan oikeasti työntää lastenvaunut bussipysäkille. Raskas suojalumi tarttuu pyöriin, ja minua väsyttää. Menemme sisään keskiovesta, kallistan vaunuja niin, että saan työnnettyä ne sisään. Vauva kitisee, ja yritän rauhoitella sitä. Auto lähtee eteenpäin, avaan vähän toppahaalarin vetoketjua ja otan karvapipon pois pienestä päästä.

Se voi tapahtua ihan oikeasti. Miten ihmeessä minä siitä selviän?

Huolestunut äitisi

 

sunnuntai, tammikuu 01, 2006

Vuodenvaihteen mietteitä

Hei, lapseni!
Meille on taas kerran vaihtunut uusi vuosi. Aika kuluu, ja tällä kertaa olen siitä ihan mielissäni. Tietenkään ei ole kovin mukavaa ajatella vanhenevansa itse samalla, mutta paikalleenkaan ei oikein soisi jäävänsä. Tällä kertaa vuoden vaihtuminen vie meidät taas yhdellä numerolla lähemmäs sitä ajankohtaa, kun lopulta saamme tutustua sinuun ja aloittaa elämämme lapsiperheenä. Tällaista ei ole tapahtunut kuin kerran aikaisemmin, ja silloin asia oli niin uusi, ettei sitä osannut vielä oikein hahmottaa. Mutta nyt... Jotenkin se vain lohduttaa, että nyt on kulunut jo kaksi numeroa siitä, kun virallisesti aloimme odottaa sinua. Seuraava numero voi olla jo se, jonka aikana sinä synnyt...

Takana ovat loppuvuoden flunssat ja sairaslomat, joulunaluskiireet ja pimeä syksy, edessä kevät, lämmin ilma ja aurinko. Kevät! Olen kuullut, että ihmiset pitävät usein eniten siitä vuodenajasta, jonka aikana ovat syntyneet, ja äitisi on aina ollut kevään lapsi. Isääsi tämä sääntö ei kylläkään päde, hän pitää kesästä, mutta on raukka syntynyt syksyllä.

Aloimme odottaa sinua kesällä. Siitä on nyt puolitoista vuotta, ja olen iloinen siitä, kuinka paljon elämä tuntuu muuttuneen tänä aikana. Adoptio-infossa olin vasta toipumassa lapsettomuuden aiheuttamasta surusta, jonka olimme kevään aikana joutuneet kohtaamaan. Kyyneleitä pidätellen ja salaa nieleskellen kuuntelin neuvojaa, joka puhui pitkistä odotusajoista. Koko juttu tuntui toivottomalta, ja mietin jopa, että turhaan me tätä yritämme, emme me koskaan voi mitään lasta saada. Adoptiohakemuksen lähettäminenkin tuntui kovin raskaalta ja lomakkeessa esitettyihin kysymyksiin oli vaikea vastata. Muistan, miten yksi niistä oli "Miksi haluatte lapsen?" - se tuntui kovin epäreilulta. Miksi minun pitäisi perustella niin perustavanlaatuista tarvetta? Yhtä hyvin olisi voinut kysyä, miksi haluan hengittää.

Nykyään ollaan tilanteessa, jossa hölmöiltäkään tuntuvat kysymykset erilaisissa lomakkeissa ja tehtäväpapereissa eivät enää häiritse. Vastailen niihin ihan mielelläni, koska niin tehdessäni olen aina yhtä askelta lähempänä sinua. Elämä on muutenkin helpompaa - pääsin viimeinkin koulutustani vastaavaan, mukavaan työhön, ja pois työstä, jota olin vastentahtoisesti tehnyt useamman vuoden ajan. Olen alkanut taas nauttia asioista (kirjoittaminen on yksi niistä) ja energiaa riittää jo muuhunkin kuin työhön ja nukkumiseen. Jälkeenpäin ajatellen ensimmäinen adoptio-odotusvuotemme kului osaltani melkoisen surkeassa mielentilassa.

Ja nyt - uusi vuosi, toiveikas olo. Sinä et ole enää ainoa odottamisen arvoinen asia, vaikka oletkin tärkein. Kuitenkin on muutakin.

Hiljaiset tammikuun illat, katulamppujen valon heijastuminen pehmeistä kinoksista. Sunnuntaiaamun ensimmäinen kahvimukillinen sängyssä isäsi ja kehräävän kissan kanssa. Lumen sulaminen. Kesäauton käyttöönotto. Mökkiviikonloput, uiminen ja soutelu, kurjet ja joutsenet. Puiden lehdet. Kesätuuli.

Onhan noita.
äitisi

 

keskiviikko, joulukuu 28, 2005

Adoptiohaikara

On yleisesti tunnettu tosiasia, että haikara tuo lapset. Noita vauvoja toimittavia kookkaita, väriltään valkoisia tai mustavalkoisia lintuja on maailmassa miljoonia yksilöitä. Tämä on tarina eräästä haikarasta.

Olipa kerran haikara.
Se asusti rouvansa kanssa syrjäisellä seudulla, Suomen eteläisellä rannikolla. Sijainti oli haikaran mieleen, sillä se ei pitänyt suuren maailman kiireisestä elämänmenosta. Se vietti mieluiten aikaansa sinisten järvien ja vihreiden metsien yllä, ja viikonlopuisin se lensi rouva haikaran kanssa kesäasunnolleen Keski-Suomeen.

Haikara oli hieman pulleampi ja lupsakampi kuin useimmat toverinsa, jotka päivittäin lensivät niin sanottuja "syntymävauvan" toimituskeikkoja ympäri Suomea. Sen työtahti oli verkkaisempi, eikä se saanut yhtä paljon liikuntaa kuin ammattikuntansa lähimmät kollegat, joiden tehtävänä oli toimittaa kaukomailta saapuvia kansainvälisiä adoptiovauvoja kärsivällisesti odottaville vanhemmille. Kaiken kaikkiaan haikara oli kuitenkin tyytyväinen työhönsä, joka oli suurelta osin tulevaisuuden ennustamista. Haikaroiden firma oli perheyritys, ja sen lähin työtoveri oli tulevaisuudentutkijana jo kannuksensa ansainnut, väitöskirjaansa valmisteleva rouva haikara. Haikaran toimenkuvaan kuului toimittaa kotimaan adoptiovauvoja.

Kun toimituskeikka lähestyi, adoptiohaikaran tehtävänä oli päätellä, missä sen kannatti päivystää. Tämän jälkeen se lensi sille paikkakunnalle, jossa "vaihdon" saattoi olettaa tapahtuvan ja asettui hyviin asemiin syntymähaikaran kulloisellekin lentoreitille. Hakumatkallaan adoptiohaikaralla oli vain hetki aikaa reagoida vauvan saapumiseen. Reaktionopeus oli haikaran tärkein ammatillinen ominaisuus ja refleksit kaikki kaikessa. Adoptiohaikaran tehtävänä oli poimia lennosta vauva, jonka syntymähaikara syystä tai toisesta pudotti. Useimmiten "vaihto" onnistui mainiosti, mutta toisinaan syntymähaikara muutti mielensä viime hetkellä ja sukelsikin hakemaan vauvan takaisin. Näin adoptiohaikaran työ säilyi vaihtelevana ja haasteellisena.

Adoptiohaikaran perheessä oltiin jo jonkin aikaa odoteltu omaakin perheenlisäystä. Lopulta lounatuuli olikin tuonut haikaroiden pesään pari uuden uutukaista munaa ja rouva haikara oli jo jäänyt hautomislomalle. Nykyaikaisena siivekkäänä herra haikaran teki kovasti mieli jäädä joksikin aikaa vanhempainvapaalle pikkutirppojen kuoriuduttua. Ongelmana oli kuitenkin se, että haikara oli ainoa laatuaan. Kotimaan adoptiohaikaroiden työtilanne oli jo vuosikausia ollut niin huono, että pätevää sijaista ei ollut saatavilla.

Ei auttanut muu kuin laittaa lehteen ilmoitus.
"Perheyritys hakee vanhempainlomasijaiseksi rivakkaa, vähintään viisikiloista siivekästä tulevaisuudentutkijaa tai alan opiskelijaa, työhön kuuluu myös toimituskeikkoja. Toivotaan optimistista asennetta ja hyvää sieppaustaitoa. Mahdollisuus myöhempään lomitustyöhön. Mukaan cv ja palkkatoivomus."

Haikaroiden iloksi hakemuksia tuli parikymmentä, kaikki alan opiskelijoilta. Haastatteluun valittiin kolme opintojensa loppuvaiheessa olevaa hakijaa. Eräs heistä vaikutti hakemuksensa perusteella pätevimmältä, mutta haikara oli tottunut luottamaan vaistoonsa ja halusi kohdata ehdokkaat nokikkain. Kaksi haastattelua tuli ja meni, mutta haikara ei ollut tyytyväinen. Kolmas hakija astui sisään lyöden päänsä ovenkarmiin, ja istuutui sitten hämillisenä haikaraa vastapäätä.

"Te olette kurki", totesi haikara hämmästyneenä. "Sitä ette maininnut hakemuksessanne."
"Niin", myönsi hakija. "Vakuutan kuitenkin että olen alalle omistautunut. Itse asiassa pitkät jalkani antavat minulle mielestäni ihan mukavan etulyöntiaseman sieppaamisen suhteen. Tiedän kyllä, että te haikarat käytätte useimmiten nokkaa..."
"Niinpä tosiaan", totesi haikara. Puolen tunnin juttuhetken jälkeen se oli vakuuttunut kolmannen hakijan pätevyydestä ja valmis palkkaamaan tämän.
"Tuohon räpylään", haikara totesi leppoisasti ja vei tulokkaan saman tien peremmälle pesäänsä. "Juodaan kahvit yhteistyöllemme, ja ensi viikolla sitten aloitatte. Pari ensimmäistä viikkoa menee varmasti uutta opetellessa ja kolmannen viikon jälkeen olettekin sitten valmis tositoimiin. Yrityksenhän perusti isoäitini vuoden kuusikymmentä tienoilla ja olemme ainoa laatuamme Suomessa..."

Älä siis ihmettele jos joskus näet vilaukselta tutun näköisen, harmaanruskean siivekkään kannattelemassa pientä, lakanasta kyhättyä nyyttiä riukukintuissaan. Se on vain vanhempainlomasijaisuuttaan huolella hoitava tulevaisuudentutkimuksen ja vauvantoimituksen loppuvaiheen opiskelija - adoptiokurki.

Adoptiohaikaraa odotellessa,
äitisi

 

sunnuntai, joulukuu 18, 2005

Joulunodotusta

Hei, lapseni!
Tästä päivästä on enää viikko jouluaattoon. Äitisi ei pidä kylmästä, joten pakkasen kiristyessä ihailen lumisia tienoita mieluiten ikkunasta, josta näkyy kaunein mahdollinen postikorttimaisema. Jouluvalmistelut alkavat olla ihan hyvällä mallilla ja kaikille "lahjalistan lapsille"on jo hankittu joululahjat. Paketoiminen on vielä suorittamatta, taitaa jäädä viime tippaan... En voi olla ajattelematta, miten mukavaa olisi, jos saisin hankkia lahjoja sinullekin. Pienten nuttujen ja töppösten aika on kuitenkin vielä kaukana.

Lähestyvä joulu saa minut nykyään vähän kaihomieliseen olotilaan. Joulu on lasten juhla, ja aika on jo kullannut oman lapsuuteni, joten jo vanhojen joululaulujen kuuleminen aiheuttaa minussa välittömän niiskureaktion. Haeskelen innokaasti kirjastosta vanhoja cd-levylle siirrettyjä klassikoita kuten Hajamielinen joulupukki Virve Rostin tai Anna Babitsinin esittämänä, enkä pysty itkemättä kuuntelemaan loppuun asti kappaletta Varpunen jouluaamuna. Isääsi tämä kaihomielisyys ei näköjään tavoita - hän surffailee netissä, kuuntelee rokkia ja miettii mitä vielä voisi tehdä pikku hiljaa edistyvän remontin suhteen. Joululaulut ovat hänelle melko yhdentekevä musiikin laji. Onneksi lähipiirissä on myös niiden ymmärtäjiä.

Tänä vuonna on luvassa perhejoulu kun kaikki sisarukset lapsineen kokoontuvat samaan paikkaan. Serkkusi ovat jo isoja, vanhin on kohta kahdentoista vanha. Sinulle heistä ei tule olemaan kavereiksi, mutta tulet luultavasti pienimpänä ihailemaan heitä kovasti. Äitisi taas on onneksi jo päässyt yli lapsiperheisiin liittyvästä välttelymielestä. Oli aika, jolloin en kestänyt nähdä toisten perheonnea, vaikka tiedänkin, ettei arjen pyöritys välttämättä aina tunnu niin auvoisalta.

Vielä pari-kolme vuotta availemme joulukalenterin luukkuja kahdestaan isäsi kanssa. Ystävät lähettelevät valokuvakortteja, joissa taaperot on puettu tontuiksi. Meidän ei kannata hankkia joulukuusta, koska vietämme aaton muualla. Ei ole kerhon tai tarhan joulujuhia, joissa sinä esittäisit enkeliä tai Joosefia... Isäsi kanssa emme istu ylpeinä yleisön joukossa kun sinä esität vuorosanasi hiukan hiljaisella äänellä mutta posket innosta punoittaen. Lasten joulussa meillä on sivustakatsojan osa.

Enää en kuitenkaan suhtaudu asiaan niin haudanvakavasti kuin vielä vuosi tai pari sitten. Me jaksamme kyllä odottaa sinua. Tulet kun olet valmis, ja mekin koitamme olla valmiita vastaanottamaan sinut.

Hyvää joulua, pikkuinen.
Toivoo äitisi

lauantai, joulukuu 17, 2005

Lapseni,

On yö ja istun koneen ääressä odottamassa että tiskikone humisee ohjelmansa loppuun. Olen viime aikoina tullut hieman rauhattomaksi tiettyjen asioiden suhteen, ja ajattelin että kirjoittaminen saattaisi helpottaa tätä joskus loputtomaltakin tuntuvaa odotusta. Sylissäni makaa kissa, joka hätkähtelee kun sormeni osuvat näppäimiin. Ennen pitkää se kyllästyy ja siirtyy pois ulottuviltani. Arvasinhan minä.

Sinä olet ollut minun unelmani jo monta, monta vuotta. Alun perin luulin, etten haluaisi saada lapsia. Ajattelin, etten uskaltaisi synnyttää, koska olin aikoinani ollut kovin sairas. Kun olin asunut muutaman vuoden isäsi kanssa, olin kuitenkin jo muuttanut mieleni ja toivoimme kovasti vauvaa. Ja me yritimme, ja yritimme, ja yritimme... Loppujen lopuksi minulle ei annettukaan mahdollisuutta lapsen synnyttämiseen. Sen sijaan tuo sama toivo sai meidät eräänä alkukesän päivänä vuonna 2004 jättämään adoptiohakemuksen.
Olemme viettäneet adoptiojonossa viimeiset puolitoista vuotta. Juuri mitään ei ole tapahtunut. Olemme käyneet adoptioneuvonnassa, harvakseltaan. Kaikki on kovin hidasta. Välillä tuskailen lapsihaaveitteni kanssa, välillä en halua edes ajatella koko asiaa pitkiin aikoihin, koska pelkään että innostun taas liikaa ja sitten petyn, kun odotus vain jatkuu ja jatkuu.

Viimeisimmän adoptioneuvonnan jälkeen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että on jo aika alkaa uskoa, että vielä joskus saamme sinut luoksemme. Eiväthän ne virkailijatkaan ymmärrä, että olemme tosissamme, jos en vaikuta tarpeeksi fanaattiselta asian suhteen... Siispä alan taas ajatella sinua. Minä kaipaan sinua niin kovasti. Ja niin kaipaa isäsikin, vaikka hän harvemmin ottaa asian puheeksi. Olemme viime aikoina jopa remontoineet asuntoamme adoptioneuvojan tuleva kotikäynti mielessä! Kunpa voisit soittaa meille tai lähettää sähköpostia: "Älä murehdi, äiskä, kyllä täältä tulossa ollaan!" Mutta ethän sinä voi - sinua ei ole vielä edes olemassa. Minulle olet kuitenkin jo todellinen.

Hyvää yötä, kultaseni.
Rakkaudella äiti