Istun koneella ensimmäistä kertaa moneen viikkoon lukuunottamatta pikaisia sähköpostituksia.

Elämä on toisenlaista kuin ennen. Joulumanteli vilkuilee minua sitteristään, ja nauraa, kun vilkaisen takaisin ja hymyilen. Pian hänen katseensa kuitenkin käy vaativammaksi ja suu mutristuu. Poimin vauvan syliini ensimmäisen itkahduksen kohdalla, ja toivon hänen hämääntyvän hetkeksi jotta saan kirjoitettua vielä yhden blogimerkinnän.

Lapsi on rakas, kultainen ja mielettömän suloinen. Hän kasvaa ja kukoistaa. Olen täystyöllistetty! Ei ole aikaa kirjoittaa blogia, mutta tarvekin on vähentynyt. Ei ole liiemmin purnattavaa.

Me olemme lapsiperhe! Joskus en vieläkään ota uskoakseni, että tämä on nyt todellisuutta. Niin arkinen ja tavallinen asia, mutta meille niin ainutlaatuinen ja tavoiteltu. Odotusaika on ohi ja kaikki siihen liittyvä ahdistus ja suru tiessään. Kuluneet vuodet ovat saaneet uudet mittasuhteet. On selvää, että odotus kesti pitkään, sillä meidän lapsemme ei ollut vielä syntynyt! 

Kiitos näistä vuosista teille kaikille, jotka olette jaksaneet seurata harvakseltaan päivittynyttä blogiani, myötäeläneet ja kommentoineetkin. Ilman tätä - ja teidän muiden odottajien blogeja - olisin ollut surullisempi ja yksinäisempi. Tukenne on merkinnyt paljon.

Voimia odottajille. Älkää lannistuko! Jos päivä voi paistaa tällaiseen risukasaan, se paistaa varmasti lopulta teillekin.

Odotus on ohi ja kirjeet kirjoitettu. On aika elää!

Rakkaudella,

äiti

Tänä jouluna manteli löytyi puurosta jo etukäteen...

Sinä olet täällä. Olet pieni, ihana. Ja oikeasti olemassa!

Äkkiä odotus onkin ohi.

Onnellinen äitisi

Kuinka ollakaan, syksy on taas rämmitty läpi. Jälleen kerran ollaan joulukuussa ja pimeys ympäröi meitä suurimman osan vuorokaudesta. Lunta lienee turha toivoa, koska mittari pysyy sitkeästi plussan puolella. Äitisi räytyy kotona flunssan kourissa ja kutoo kutomasta päästyään. Vaikka suurin osa neulomuksistani on menossa joulupaketteihin, juuri tänään tulin vaivihkaa väkertäneeksi pienen pipon eräälle nimettömälle, pienelle henkilölle, joka ehkä vielä jonain päivänä muuttaa luoksemme asumaan.

Koska päivitän tätä blogia suhteellisen harvoin, vaikuttaa mielialani odotuksesi suhteen varmasti melko ailahtelevalta. Kärsimättömyys ja tyyneys vaihtavat paikkaa alituiseen. Juuri kun olen vakuuttanut, ettei odotuksen pitkittyminen tunnu missään, käännän seuraavassa hetkessä kelkkani, valitan ja purnaan. Kyllä se sittenkin tuntuu.

Kun muutaman kuukauden tauon jälkeen päästin sinut taas kunnolla ajatuksiini, olet pysynyt siellä kuin liimattuna. En halunnut sitä, sillä vuosien kokemuksella osaan arvostaa sitä sisäisen rauhan tunnetta, joka etäisyyden ottamiseen liittyy. En jaksaisi enää tuskailla, ahdistua, odottaa ja odottaa. En haluaisi jatkuvasti vilkuilla puhelimen näyttöä, enkä jaksaisi pettyä päivittäin kun odotettua soittoa ei kuulu. Tuntuu kohtuuttomalta joutua edelleen odottamaan tietämättä yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, tuleeko meistä koskaan vanhempia.

Vaan minkäs teet, tähän meidän on tyytyminen. Onneksi on kudin.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti

On syksy. Sataa. Pitäisi tympiä ihan olan takaa!

Mutta ei - olenkin ihan iloinen. Kudon kuin hullu. Luen minkä ehdin. Puuhailen kaikenlaista hauskaa! Täällä kotona, yksin. Tai kaksin, jos kohdalle sattuu yhteinen vapaapäivä.

Ulkomaailmassa tapailen siskoa shoppailun merkeissä tai käyn moikkaamassa muuta perhettä. Pitäisi sopia kahvitreffejä jo pitkään laiminlyömieni ystävien kanssa. Siihen en ole kuitenkaan vielä ryhtynyt, vaan kuten usein syksyllä, linnoittaudun kotiin aina kun voin. Venytän tapaamisia niin pitkälle, että alkaa jo hävettää. Juuri nythän minun pitäisi varmuuden vuoksi ehtiä tapaamaan kavereitani, sillä voihan olla, etten kohta enää vauvanhoidolta jaksa! Kahvit saattavat jäädä pian kokonaan juomatta, ja sittenpä vasta podenkin huonoa omatuntoa.

Huomaan kuitenkin käyttäytyväni niin kuin kyseessä olisi ihan tavallinen syksy - ikään kuin viiden vuoden rajapyykki odotuksessamme ei olisikaan lähestymässä hitaasti, mutta järkkymättömän varmasti. Lupaan itselleni, että soitan kahviseuraa ensi viikolla, tai viimeistään sitä seuraavalla. Töissä siirrän rästihommia surutta eteenpäin.

Ajatus lapsen saamisesta tuntuu epätodelliselta. Mietin odotusta päivittäin, mutta jotenkin eri tavalla kuin ennen. Lasken kulunutta aikaa. Tuntuu hassulta, että sitä on mennyt niin monta vuotta. Muistelen loputtomalta tuntuneita vuosia, joiden aikana olin niin ahdistunut, jaksamaton, epätoivoinen ja surullinen. Jännittynyt ja innokas toki myös. Haaveileva.

Tuntuu oudolta, että olen kokenut sellaista. Miten kummallista, että olen voinut olla niin rauhaton. Harmittelen, etten jo aikaisemmin kyennyt ottamaan elämästä iloa irti. Etten nauttinut. Että reilusti yli kolme vuotta meni yksinomaan murehtimiseen, stressaamiseen ja odottamiseen, odottamiseen, odottamiseen. Niin paljon päiviä kului tuskaisen kärsimättömyyden vallassa, mikään ei muuttunut, eikä juuri mikään tuntunut juuri miltään.

Enää ei ahdista. En osaa kuvitella tulevani kenties pian äidiksi. En osaa ajatella, että H(aikara)-hetki lähestyisi. En vain osaa. Miten mitään voisi tapahtua nyt, kun ei tähänkään asti?

On sentään jotain, johon koetan valmistautua hyvissä ajoin. Joulu! Olen hyvässä vauhdissa lahjojen suhteen. Olen jo saanut jotain pientä kudottua (toivottavasti lahjansaajat eivät nyt hoksaa lukea tätä), ja muitakin hankintoja on tehty! Töissäkäynti tosin haukkaa harmittavan ison osan ajasta, jonka muuten viettäisin puikot käsissä, mutta koetan suhtautua asiaan filosofisesti. Ehdin minkä ehdin, ei siinä sen kummempaa.

En ehkä ole juuri siellä, missä tahtoisin olla, mutta näinkin on toistaiseksi ihan hyvä.

Hyvää yötä, untuvainen.

äiti

On tapahtunut se, mitä pelkäsin - kesä alkaa olla ohi. Tänään keräsin ulkoilukautta viettäneet huonekasvit takaisin sisätiloihin. Lomat on pidetty ja olen taas työelämässä, syksyn kylmyys alkaa vähitellen tunkeutua luihin ja ytimiin. Enää ei kannata teeskennellä, että t-paita olisi hyvä ulkovaate. Pitkästä aikaa mieleni on vähän apea. Jälleen kerran olin toivonut, että ehtisit tulla kesän aikana, mutta haaveeksi se jäi vieläkin.

On vaikea uskoa, että näin pitkän ajan kuluttua voisit äkkiä liittyä perheeseemme. Ajatus sinusta on oikeastaan täysin abstrakti siitä huolimatta, että isäsi kanssa saatamme jopa silloin tällöin innostua puheissamme viittaamaan siihen mahdolliseen lapseen, joka ehkä joskus tulevaisuudessa tuo kuraa eteisen uudelle puulattialle ("lakkasithan tarpeeksi paksun kerroksen?") tai tarvitsee jonkinlaisen asuintilan yhä uusista tavaravuorista täyttyvässä huoneistossamme ("eikös näitä vanhoja videokasetteja nyt voisi säilyttää muuallakin"). Me odotamme mahdollista lasta. Emme oikeaa, elävää ihmisenpoikasta, vaan epämääräistä, salaperäistä olentoa, joka hyvällä tuurilla saattaa ilmestyä elämäämme toistaiseksi tuntemattomana ajankohtana.

Joskus on jo sellainen olo, että tekisi mieli luovuttaa. Sehän ei tietenkään kannata - onhan mahdollista, että olet jo syntynyt, ja on vain ajan kysymys että saamme tiedon sinusta. Silti mietin, minkälaista elämä olisi ilman odotusta. Tuntuisiko olo helpottuneelta? Katkeralta? Vai vain tyhjältä?

Joskus tämä epätietoisuuden aika vielä päättyy. Ja jos onni potkaisee, mahdollisesti saamme sinut luoksemme.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti

Ei muita uutisia. :(

Ilmassa on kirpeyttä vaikka aurinko paistaa, mutta uskallan toivoa ensi viikolle jo lämmintä säätä. Olisi mukava puuhailla jotain ulkosalla. On jo kevyempi olokin.

Olen tänä keväänä ollut tahallani ajattelematta sinua. Kuukausien laskeminen (taaksepäin) alkoi ahdistaa jo liikaa, adoptioneuvojan soiton odotteleminen kävi sietämättömäksi. En jaksanut enää odottaa ja tavallaan jo luovutin. Motivaatio lopahti.

Nyttemmin olen taas tuntenut tarvetta ajatella adoptioasioita. Olen lukenut monta aiheeseen liittyvää kirjaa uudestaan ja käynyt vähän seurailemassa, mitä verkkokeskusteluissa puhutaan (pohtivat enimmäkseen kansainvälistä adoptiota). Koetan olla silti liikaa miettimättä, sillä tiedän, että kärsimättömyys väijyy mielen perukoilla. Tästä kesästä saisi tulla jo toisenlainen kuin aikaisemmin. Tästä lämpimän ajasta aion nauttia.

Mutta kaipaus.

Tulisit jo, tulisit pian! Tulisit vaikka kesken kesän.

toivoo äitisi

Kirjoittelen taas pitkästä aikaa, vaikkei oikein ole mitään kerrottavaa. Täällä me olemme ja elelemme, kesä on tulossa lempeine tuulineen. Naapuripihan lastenvaunuissa viime kesänä päiväuniaan nukkunut vauva opettelee nyt kävelemään. Meidän pihassamme ei ole vaunuja. Sinulle asunnossamme varattu tila on alkanut kadota kaikenlaisten tavaroiden alle. Vaikken ole kevään aikana juuri harmitellut viipymistäsi, huomaan tulevani havainnosta hiukan surulliseksi. Koti ei odota perheenlisäystä, kaikki tila on jo käytössä. Lieneekö siis lastakaan tulevaksi?

Katselen televisiosta Kiinan maanjäristyksessä kadonneiden lasten vanhempia, sitä hirvittävää tuskaa ja surua, jonka he joutuvat kokemaan. Oma haikailuni tuntuu kohtuuttomalta. Yhden lapsen politiikan seurauksena nuo ihmiset menettävät ainokaisensa - äidit, joista jotkut ovat ehkä joutuneet tekemään pakkoabortteja maan väkiluvun kasvun rajoittamiseksi. En osaa edes kuvitella, miten petetyiksi nuo ihmiset tuntevat itsensä.

Ehkä olenkin onnekas.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti

J.K. Tästä kirjeestä ei pitänyt tulla näin synkkä - oma haikeuteni vain sekoittui tv-uutisten näyttämään surulliseen tunnelmaan. Voin vain toivoa, että katastrofien uhrit saavat apua ja että heidänkin elämässään koittaa vielä aika, jolloin tuuli tuulee lempeämmin.

Sivupalkkiin lisäsin linkin Unicefin keräyssivulle, jossa juuri nyt voi lahjoituksilla auttaa mm. Myanmarin hädässä olevia lapsia.

Lumi peittää vielä maan, mutta äitisi kuulostelee jo kevättä. Ollaanhan jo maaliskuussa! Talvi on ollut erilainen kuin aikaisemmin lähinnä sen vuoksi, että kovat pakkaset ovat pysyneet loitolla. Siispä en ole myöskään kärsinyt talvesta niin paljon kuin yleensä. Hiukkasen (vain pikku rippusen) ankealta se on silti tuntunut, sillä sinä et ole vieläkään täällä.

Takana on elämäni pisimmältä tuntunut neljän vuoden jakso. Sen aikana olen muun muassa vienyt opintoni päätökseen, vaihtanut työpaikkaa, perustanut blogin ja saanut uuden kummilapsen. Lähisukuun on syntynyt kaksi lasta ja vanhempani ovat jääneet eläkkeelle. Olemme isäsi kanssa läpikäyneet adoptioneuvonnan. Kaikenlaista mitä nyt neljän vuoden aikana ehtii tapahtua. Moni asia on muuttunut (mikä parempaan, mikä huonompaan suuntaan), ja ajan kulumisen huomaakin parhaiten juuri näistä muutoksista.

Itsekin olen muuttunut useammallakin tavalla. Olen kärsivällisempi (vai pitäisikö sanoa turtuneempi odotukseen). En ota enää niin paljon stressiä siitä, onko kotimme valmis lapsen tulla. Olen tehnyt paljon valmisteluita aikoinaan, ja loput voidaan jättää myöhemmäksi. Omakuvani on jonkin verran erilainen kuin vaikkapa pari vuotta sitten, jolloin olisin ollut niin kovin valmis olemaan äiti - äiti vain. Kotiäitiys - maailman tavoitelluin asia ja asema - ainakin minusta! Olisin sysännyt syrjään kaiken muun ja omistautunut lapsellemme täysillä.

En väitä, ettenkö nytkin voisi tehdä niin, jos vastoin kaikkia ennakkoaavistuksiani tulisitkin pian. En vain enää ole niin jännittyneen odottavalla mielellä kuin aikaisemmin. Jossain kohtaa olen melkein kokonaan lakannut ajattelemasta, että minusta tulee kohtapuoleen äiti, ja palannut takaisin pelkäksi Myanaksi, joka mahdollisesti vielä joskus (ehkei kuitenkaan ihan lähitulevaisuudessa) saattaa saada lapsen. On lähes mahdotonta ylläpitää samanlaista innostusta loputtomiin, ja niinpä olenkin ottanut vähän etäisyyttä jatkuvasta valmistautumisesta tuloosi. Tätä menoa tieto olemassalostasi tuleekin varmasti olemaan yllättävääkin yllättävämpi, sillä monesti en edes muista tarkistaa työpäivän aikana äänettömällä ollutta kännykkääni vastaamattomien puheluiden varalta. Alitajuisesti jätän kännykän huomiotta varmasti myös siksi, etten halua pettyä päivittäin tyhjän ruudun nähdessäni.

Innostuksen palo on siis jonkin verran laantunut, mutta itse olen tyytyväisempi elämääni. Olen rauhallisempi enkä vaivu säännöllisin väliajoin synkkyyteen ja epätoivoon. Olen suhteellisen tyytyväinen niihin asioihin, joiden parissa vietän aikaani, ja olen onnistunut löytämään myös uusia kiinnostuksen kohteita. En kiusaa isääsi jatkuvilla suunnitelmilla huonekalujen siirroista (jotka ovat ihan välttämättömiä sitten kun pinnasängyn pitää mahtua makuuhuoneeseen), kaappien tyhjentämisestä vaatteitasi varten tai suuren luokan vauvantarvikehankinnoista. En lisää jokaisen lauseen perään mielessäni loppukaneettia "mutta sitten kun vauva tulee, tämä täytyy tehdä toisin..."

En ole unohtanut sinua, mutta odottaminen tuntuu nyt helpommalta. Olisinpa voinut tuntea näin jo aiemmin.

Hyvää yötä, nuppuseni.

äiti

Lueskelin äsken vanhoja kirjeitäni ja huomasin, että noin kaksi vuotta sitten olin arvellut, että olisimme jo odotuksemme puolivälissä. Olo oli toiveikas ja innostunut, ja kesää kohti mentäessä suunnittelin täyttä päätä tulevaisuuttamme lapsiperheenä. Ajattelin sinua herkeämättä, enkä olisi malttanut millään enää odottaa.

Tämän päivän näkökulmasta arvioni parista vuodesta tuntuu uskaliaalta. Jotenkin olemme vahingossa jääneet jumiin aika-avaruuteen - pudonneet huomaamattamme näkymättömään kuoppaan, jossa elämä menee muuten eteenpäin, mutta odotuksemme jatkuu ikuisesti. Ympärillämme maailma muuttuu ja tilanteet vaihtuvat. Tuttavaperheiden nuorimmatkin lapset alkavat olla jo kouluikäisiä. Pian heidän isommat sisaruksensa muuttavat pois kotoa, perustavat perheitä ja saavat omia lapsia... Siltä minusta tuntuu juuri nyt - on jotenkin niin kovin epätodellinen olo. Vain parin kuukauden kuluttua ylitämme rajan, jota ajatellessani olin joskus menneisyydessä niin toiveikas ja luottavainen.

Näiden vuosien aikana jokin on kuitenkin muuttunut. Vaikka kaipaan sinua samalla tavalla kuin ennenkin, ja vaikka ajan kulku tuntuu tietyissä asioissa pysähtyneen paikalleen, itse en ole tehnyt niin. Olen neljä vuotta vanhempi ja kenties jonkin verran viisaampi. Olen varovaisempi kuin ennen, ja huomaan että ajatukseni kulkevat eri ratoja kuin aikaisemmin. En uskalla enää luottaa summamutikassa tehtyihin arvioihin. Suunnittelen tekemisiäni vallitsevan tilanteen pohjalta, enkä enää varaudu joka käänteessä siihen, että sinä olet ehkä jo tulossa. Mietin toki millaisen natiaisen mahdamme aikanaan saada, ja yritän olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa, että sinua ei koskaan tulekaan. Kasvatan itseäni leppoisammaksi, rennommaksi tyypiksi, ja joskus tunnen nanosekunnin ajan jopa onnistuneeni pyrkimyksissäni.

Teen parhaani elääkseni päivä kerrallaan ja nauttiaksenikin siitä. Näin pitkän ajan jälkeen muu tuntuisi haaskaukselta.

äiti