Hei, lapseni!

Ihme ja kumma - talvi on viimein väistymässä. Tänään kävelin töistä kotiin selvästi lämpöisemmän ilman ympäröimänä. Aurinko oli paistanut päivällä ja tiet olivat sulat. Jospa kevät sittenkin saisi yliotteen tylsästä, väsyttävästä ja puuduttavasta talvesta.

Kevään myötä isäsi ja minä olemme saavuttamaisillamme eräänlaisen virstanpylvään. Sinua on odotettu jo melkein kaksi vuotta. Uskomatonta, mutta totta: aika kuluu sittenkin. Jos uskaliaimmat toiveeni toteutuvat, olemme  ehkä jo odotuksemme puolivälissä. Aikaisemmin en tohdi toivoa sinua tulevaksi, vaikka odotusajat hiukan vaihtelevatkin. Neljä vuotta tuntuu täällä päin olevan jonkinlainen odotuksen rajapyykki kotimaan adoptiossa, vaikka jossain päin Suomea asiat sujuvat kuulemani mukaan sutjakkaammin.

Kevät tuo mukanaan paljon tekemistä - on paljon korjattavaa, viimeisteltävää ja rakennettavaa. Isäsi vitsailee, että harrastamme omakotiasumista. Vanhassa talossa riittää remontoitavaa.

Saammekohan ulkolaudoituksen uusittua ennen sinun tuloasi? Urakkaa on suunniteltu parin vuoden päähän. Vietätkö lapsuutesi ensimmäisiä kuukausia kuulostellen vaunuistasi vasaraniskuja? Kukkivatko omenapuut kun tulet, piirtääkö talven viima kuurankukan poskeesi? Onko syntymäpäiväsi sateinen? Paukkuuko pakkanen vai tuoko tuuli mukanaan lämmenneen asfaltin tuoksun?

Oletko kevään lapsi, opitko äitisi lailla rakastamaan pajunkissoja ja kuivuvia lätäköitä? Saatathan puuhailla kesäisellä pihalla innokkaasti isäsi lailla. Vai oletko lunta ja kylmää kohti hakeutuva outolintu, joka syöksyy laskettelumäkeen ensimmäisen lumihiutaleen nähtyään?

Oletpa millainen oletkin, tulisitpa ennen kuin arvaankaan.

äitisi