Hei, lapseni!

Siitä on jo aikaa, kun kirjoitin sinulle viimeksi. Viimeiset pari viikkoa ovat sujuneet tiukkaakin tiukemman aikataulun mukaisesti, ja vaikka suuri osa suoritettavista asioista on ollut mieleisiäni, alan olla jo hiukan väsynyt. Tekemistä riittää. On vaikeaa rauhoittua nukkumaan, ja pysähtyminen aiheuttaa lähes kooman.

Kaiken kiireenkin keskellä olen ajatellut sinua paljon. Mielessä pyörii lastenvaunuja, tytön- ja pojannimiä, turvaistuimia, unileluja. Pieniä nukkaposkia, nalleja ja nuttuja. Hellyyttä ja hyvänäpitoa. Eräänäkin kuluvan viikon yönä unohduin tuntikausiksi selailemaan verkkokauppojen valikoimia - millaisia lastentarvikkeita on tarjolla, mitä kannattaa hankkia etukäteen?

Lueskelen sinua odotellessani adoptioaiheisia kirjoja, lehtijuttuja, ja usein myös aihetta jotenkin sivuavia blogeja. Antoisimmaksi näistä lukemiseen liittyvistä aktiviteeteista olen kokenut blogisurffailun. On mukavaa huomata, että jossain on ihmisiä, jotka kokevat samanlaisia asioita, ajattelevat saman suuntaisia ajatuksia kuin minä. Heidän elämänsä on kutkuttavasti samanlaista, ja silti niin erilaista kuin minun. Osa heistä asuu Suomessa, osa muualla, enkä tunne heistä yhtäkään arkielämässä. Heidän tuntemattomuutensa ei kuitenkaan haittaa minua, koska tunnistan itseni heidän kirjoituksistaan. Tiedän, miltä heistä tuntuu.

Hekin odottavat. Miettivät, millaisia kauan kaivatut lapset tulevat olemaan. Hermoilevat, väsyvät, innostuvat, jännittävät, kyllästyvät odottamiseen, turhautuvat, yrittävät ajatella muuta, ryhdistäytyvät, haaveilevat. Heidänkin sylinsä on tyhjä. Heitäkin kaipuu kaivertaa.

Liekö kevään syytä, etten jaksaisi enää odottaa. Tahtoisin vain pitää sinua poskeani vasten ja nukahtaa  illalla vierellesi. Isäsi nukkuisi seinän puolella, minä lattian. Sinä keskellä, pieni untuvainen. Pinnasänky odottaisi kärsivällisesti vuoroaan.

Nuku hyvin, pikkuinen.

äitisi