Hei, lapseni!

Jo ennestäänkin lapsiperhepainotteiseen tuttavapiiriimme syntyy lähes säännöllisin väliajoin lisää vauvoja. Monet ystävistäme ovat juuri saaneet toisen lapsensa, osa jännittää jo esikoisen siirtymistä yläasteelle. Jotkut suunnittelevat (ja he tosiaan voivat suunnitella) kolmatta kierrosta perheenlisäystä. Me olemme joukossa ainoat, joiden odotus jatkuu vuodesta toiseen. Kun ystävien lapset kasvavat ja varttuvat, meidän tilanteemme pysyy muuttumattomana. Siirtymävaiheet, joita ystävämme kokevat, ovat edelleen ulottumattomissamme. Ei ole yksivuotissynttäreitä, kerhoon tai tarhaan menoa, eskaria, koulun alkamista.

Joskus mietin, jääkö ystäviemme joukosta jäljelle ketään, jonka lapsesta tulisi sinun ikätoverisi. Onko edes näillä hetkillä syntyvistä vauvoista sinulle kavereiksi? Vierivätkö vuodet väliinne ja tekevät ikäerostanne liian suuren, jotta voisitte viihtyä toistenne seurassa? Meidän ja ystäviemme elämäntilanteiden väliin on hitaasti kasvamassa kuilu, jota emme kykene täyttämään, koska emme omista tarpeeksi isoa lapiota.

En epäile, ettemme löytäisi uusia tuttavia vauvaperheen arkikokemusten jakajiksi enkä pelkää vertaistuen puutetta. Olisin vain halunnut elää samaa vaihetta samaan aikaan, jutella vaippamerkeistä ja kasvukäyristä niiden ystävien kanssa, joiden kanssa aikanaan jaoin ensimmäisen vauvakuumeeni. Heidän, joiden kanssa haaveilimme samoista asioista, mielenkiintoisesta työstä, omasta kodista ja perheestä.

Viime aikoina olen taas hieman etääntynyt sinusta. Olen väsynyt miettimään asioita etukäteen, jätän lastentarvikemainokset lukematta ja käännän toiselle kanavalle jos televisiossa käsitellään jotain aiheeseen liittyvää. Nautin lämpimistä päivistä ja otan rennosti. Toivon kesän jatkuvan ikuisesti, vaikka tiedänkin, etteivät asiat etene ennen syksyä ja adoptioneuvonnan päättymistä.

Enkä kuitenkaan toivo. Syksykin saa tulla, jos se kuljettaa sinua mukanaan - edes hiukan lähemmäksi kotia.

äitisi