Hei, lapseni!

Kotimme on nähty ja hyväksi havaittu. Adoptioneuvojan vierailun jälkeen uskallan taas huokaista helpotuksesta ja pitää pienen tauon jatkuvasta asunnon uudelleenorganisoinnista. Säilytystilaa saa lisättyä myöhemminkin, kaiken ei tarvitse olla valmiina vuotta-kahta ennen lapsen tuloa. Vapaa-aikaa (nyt, kun sitä vielä on) voi käyttää muuhunkin kuin siivoamiseen. En ole vielä perheenäiti, joten voin ottaa rennosti ja potkiskella pölypalleroita tieltäni sikäli kuin minua ei huvita imuroida. Super-huushollinpitäjän roolista on kuitenkin vaikea sopeutua takaisin sottapytyksi. On niin mukavan siistiä, eikä tiskipöydällä (vieläkään) loju likaista astiapinoa. Olen myös tietoinen siitä, ettei asunnon suhteellinen siisteys ole suoraan verrannollista siihen, miten hyvä äiti minusta tulee. Tahdoinpahan nyt vain tehdä parhaani tässäkin suhteessa, varsinkin kun parin kotikäyntiä edeltäneen päivän aikana koin kovin vaikeaksi pysyä paikallani.

Kävin äskettäin vierailulla perheessä, jonka lapset ovat alle nelivuotiaita pojannaskaleita. Koti oli täynnä menoa ja meininkiä. Minua, harvemmin vierailevaa tätiä, pojat eivät vierailuni aikana oikeastaan huomioineet, koska tarjolla oli karkkia, suklaata, ralliautoleikkejä ja - videoita! Elin nostalgisia hetkiä seuratessani, miten pojat katsoivat silmä kovana samoja Pikku Kakkosesta tuttuja sarjoja, joita minäkin aikoinani seurasin. Käytöskukan aikana vaivuin lähes transsiin. Selkäpiissä kävi hempeitä, ihania väristyksiä. Tällaisia tulee uusintoina! Minunkin lapseni saa nämä vielä nähtäväkseen!

Olen vakaasti ja arkijärkisesti sitä mieltä, että televisio on kansakunnan muisti. Vanhojen ohjelmien herättämät tunnetilat vievät minut suoraan 70-luvulle, pieneen kerrostalokaksioon, jonka parvekkeelta pääsi kiipeämään sisäpihalle, ja jonka lähimetsikössä keitettiin puuroa ontossa kannossa hiekkalapiolla. Kaitafilmien aikaan, jolloin ponchot olivat muotia ensimmäistä kertaa minun elämäni aikana, taloyhtiöissä pidettiin pihatalkoita ja lettukestejä, ja Ostiksen vieressä sijaitsevasta Postipankista sai ensimmäisen oman kultapossun. Kadulta löydetty purkka löysi tiensä suuhun, vaikka tiesin, ettei sitä olisi saanut ottaa. Ja illalla katsottiin mustavalkotelkkarista Noppaa.

Jo ninjakilpikonnien aikoihin tuntui siltä, että jotain on menossa vikaan. Vaikka kilpparit olivat veikeitä ja hassuja, tuntui siltä, että lastenohjelmista oli katoamassa herkkyys. Kaikki oli vain taistelua taistelun perään, eivätkä juonikuviot tuntuneet kummoisilta. Sama linja tuntuu jatkuvan nykyisinkin, on kuin taistelupeliä katsoisi. Ehkäpä sotaleikkien ystävät saavat action-painotteisista piirretyistä irti enemmän kuin minä. Edellä mainittujen vesseleiden vanhemmat vakuuttivat kuitenkin poikien pitävän eniten juuri vanhoista klassikoista, kuten Nalle Luppakorva ja Lohikäärme Justus.

Onneksi nostalgiaa saa nykyisin myös dvd-elokuvien muodossa. Vielä onnekkaampaa on animen lopullinen maihinnousu. On Kissojen valtakunta ja Henkien kätkemä. Voisin katsoa ne kymmeniä kertoja, ja luulenpa, että joskus vielä katsonkin. Olen kuullut, että pienet lapset pitävät samojen ohjelmien veivaamisesta uudestaan ja uudestaan. Se on hyvä, niin pidän minäkin.

Hyvää yötä, pikkuinen.

äitisi