Hei, lapseni!

Odotuksemme kestettyä jo jonkin aikaa kävimme tuleville adoptiovanhemmille tarkoitetussa tilaisuudessa, jossa puhujana oli kokenut adoptio-isä. Siinä vaiheessa, elämän jatkuessa vuodesta toiseen samanlaisena kuin ennenkin, emme halunneet puhua odotuksestamme edes keskenämme. Jäljellä oleva aika tuntui lannistavan pitkältä, emmekä halunneet, että odotuksesta tulisi ainoa elämänsisältömme. Niinpä pidimme taukoa aiheen käsittelystä.

Tilaisuus oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja moni paikallaolija jakoi kokemuksemme lapsettomuudesta. Puhuja kertoi tarinansa, oli empaattinen ja rauhallinen, ja sai omalla esimerkillään toivonkipinän syttymään. Odotus saattaisi olla pitkä, mutta vielä joskus meilläkin olisi oma lapsi - kaikilla meillä, jotka istuimme kuuntelemassa luentoa. Puhujan varmuus tuntui ällistyttävältä. Joku otti meidän odotuksemme todesta, vaikka itse emme vielä uskaltaneet uskoa onnelliseen loppuun (ja vielä vähemmän uuteen alkuun). Miten kilttiä, lohduttavaa ja kannustavaa.

Lähtiessämme luennoitsija vielä huikkasi peräämme: "Teistä tulee hyviä vanhempia!" Sain vaivoin hillittyä itseni, enkä purskahtanut itkuun keskellä eteistä. Tuntui hyvältä.

Koska adoptioneuvojamme on kehottanut meitä odotellessamme varustautumaan tuloosi vaikka vain perustarvikkeiden verran, olen viime aikoina hieman riehaantunut. Neuvojamme luullakseni tarkoitti vaippapaketin, sideharson ja talkin kaltaisia tarvikkeita, joita parin ensimmäisen kotonaolopäiväsi aikana tullaan varmasti tarvitsemaan. Kun nyt kuitenkin onnistuin saamaan vauvan tuloa valmisteleville toimilleni Virallisen Luvan, olen vaippojen ja muiden päivittäistavaroiden sijaan hankkinut muutamia lastenvaatteita ja kysellyt, keneltä lähipiirissä saamme niitä lisää. Olen sopinut tulevien lastenvaunujesi toimituksesta. Olen pohtinut mahdollisuuksiani hoitovapaan suhteen. Ja, mikä hurjinta, olen puhunut sinusta ääneen. Olen puhunut sisarusten, äidin ja anopin kanssa, heitellyt ilmaan "sitten kun" -alkuisia lauseita ja muutenkin iloinnut ihan häpeämättömän avoimesti sitä, että seuraavan parin vuoden aikana elämämme (toivottavasti) muuttuu "lapselliseksi". Olen ihastellut äidin ja anopin vauvalle varaamia asusteita, jotka he - nyt kun olen alkanut osoittaa kiinnostusta asiaan - uskaltavat ottaa esiin kätköistään. Olen uskaltautunut haikailemaan bio-vauvaa odottavan ystäväni kanssa, että jos saisimme sinut luoksemme jo ensi vuoden puolella, lapsemme olisivat suurin piirtein saman ikäisiä. Olen jopa haaveillut siitä (jo mahdollisuuksien rajoissa olevasta!) ihmeestä, että ensi joulu olisi viimeinen lapseton joulumme.

Välillä muistan, etten saisi iloita. Kaikki on niin epävarmaa. On järjetöntä potea taas vauvakuumetta - huonostihan ne aikaisemmatkin ovat päättyneet. En haluaisi herättää lähipiirissä turhia toiveita, jos jotain meneekin vikaan. Jos olen liian varma asiastani, en saa kaipaamaani. Jos tuudittaudun ylimielisesti turvalliseen ja lämpimään varmuuteen tulevasta vanhemmuudestani, jotain sattuu, eikä lapsi tulekaan.

Kuinka moni bio-vauvan odottaja potee näin voimakasta syyllisyyttä siitä, että uskaltaa odottaa, jännittää ja iloita? Keskenmenon kokeneet varmasti pelkäävät, ovat huolissaan vauvasta. Useamman keskenmenon jälkeen ei luultavasti uskalla iloita ainakaan kovin avoimesti. Ei ehkä edes kerro kenellekään ennen kuin raskaus jo varmasti näkyy, ja siihen menee monta kuukautta. Kuukausia.

Saisinpa minäkin laskea vuosien sijaan kuukausia.

Hyvää yötä, lapseni.

äitisi