Hei, lapseni!

Äitisi on alkanut nähdä ihan kummallisia unia. Tällaista katselin viime yönä.

Ajamme mieheni kanssa autolla tuttua reittiä töihin. Mies on heittämässä minua työpaikalleni ja lähtemässä (vaikkei oikeasti lähtisikään heti) itsekin saman tien sorvin ääreen. Äkkiä havahdun tunteeseen, että jotain unohtui.

- Hei kuule, huomautan miettiväisesti miehelleni. - Eikös me saatu eilen se lapsi, ja nyt se jäi sinne pinnasänkyyn nukkumaan.

- Eeei... ei kai. Vai saatiinko. En minä muista.

- Pitäisköhän kääntyä takaisin, ja tarkistaa... Vaikka nyt ollaan kyllä jo niin pitkällä, pitäis ehtiä sinne töihin. Se makasi siellä sängyssä niin hiljaa, etten yhtään muistanut.

- Ei siellä varmaan mitään ole.

- Niin, eipä kai. Kauheeta kun väsyttää, ei huvittaisi mennä töihin...

Unessa olimme (ehkä) saaneet hoitoomme pienen pojan. Muistan, miltä hän näytti pinnasängyssä, jonkun toisen ihmisen vauva. Ei se meidän ollut, eikä se siksi herättänyt mitään suurempia tunteitakaan. Vieras lapsi, jostain syystä meillä kotona. Sängyssä hiljaa. Ehkei edes olemassa.

Adoptioneuvontamme lähenee loppuaan. On aika jäädä rauhallisesti odottamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Saisimmeko vauvamme kotiin jo ensi vuoden puolella? Voisimmeko olla niin onnekkaita?

Unia on siis alkanut tulla - ennen en nähnyt niitä vauvasta. Edistystä tämäkin, vaikka pidänkin melko arvelluttavana tätä nyt näkemääni kauhukuvaa lapsen unohtamisesta tottumuksen voimalla.  Miksi uneni eivät ole piristyneet samaa tahtia valveminän kanssa? Olen vihdoinkin löytänyt itsestäni kyvyn iloiseen, huolettomaan odotukseen. Jos jotain menee vikaan, en kuitenkaan voi sille etukäteen mitään. Miksi en siis iloitsisi näistä pienistä onnen murusista. Ajatuksesta, että meistä jo piankin (kaikki on niin suhteellista) saattaa tulla lapsiperhe. Siitä, että yksi vaihe odotusta on kohta ohi ja toinen - jännittävämpi - on alkamassa. Että voimme oikeasti alkaa odottaa iloista perhetapahtumaamme. Pientä nuppuamme, tulevaa ainokaista. 

Synkkiä unia on käsitelty viime aikoina myös Hegulin päiväkirjassa. Niillä näyttää olevan sijansa adoptio-odotuksen arjessa, ja uskonkin, että pelkoja luotaavilla unilla on selvästi terapeuttinen, ajatuksia selkiyttävä merkitys. Unet ovat tummasävyisiä, ja niiden esiin nostamat huolenaiheet erottuvat  unimaisemasta helposti. Viime aikoina olen valveilla ollessani miettinyt, miten sopeudun kotielämään lapsen kanssa, kun pieni tulokas vaatii kaiken huomioni. Kotona haluan toki olla ja lastani hoitaa, mutta miten pärjään ja jaksan, kun en kenties ehdi lueskella, katsella rauhassa telkkaria, kirjoittaa, istua tietokoneen ääressä, nukkua kahdeksan tunnin yöunia... Jos nousen keittiöjakkaralle hakemaan tavaraa yläkaapista, joudun asettamaan lapsen johonkin, pois sylistäni. Entä jos hän ei viihdy sitterissä? Entä jos varomaton kissa tulee ja raapaisee vahingossa pientä poskea? Tai lapsi sairastuu? Miten jaksan huomioida lasta arjessa tarpeeksi, ja entäs sitten kun on pakko palata töihin?*

Eivät asiat murehtimalla parane. Voihan olla että lapsi nukkuu kolmen tunnin päikkäreitä, eikä herää yöllä syömään kuin kerran pari. Itsekin saatan jaksaa paremmin ihan vain siitä ilosta, että vihdoinkin saan olla kotona, viettää aikaa pikkuisen kanssa ja seurata hänen kasvuaan ja kehitystään. Kun on lukenut tämän ja käynyt selailemassa näitä sivuja, tuntuu kovin kummalliselta ajatella, ettei lapsen saatuaan nauttisi kotona yhdessä vietetystä ajasta. Vakavasti sairaan lapsen kanssa eläville äideille ja isille kotonaolon ihanuutta ei suoda, vaan elämä koostuu eri pituisista sairaalajaksoista.

Kunpa kaikki maailman lapset saisivat viettää vauvavuotensa terveinä ja turvassa, rakastavien vanhempien luona.

Hyvää yötä, pikkuinen.

äiti

* No en minä oikeastaan tällaisia koko ajan mieti. Unissa vain - ja ihan vähän valveilla.