Hei, lapseni!

Tulin nukahtaneeksi päivällä pariksi tunniksi, ja nyt valvottaa. En halua heittää hukkaan näitä kalliita tunteja ennen iltavuoroa ja myöhäistä herätystä, joten lähdin taas seikkailemaan verkossa. Maailmanlaajuinen tiedon supervaltatie on täynnä mielenkiintoista sisältöä, vaan kuinka kävikään. Lopulta päädyin - kuten tavallisestikin - tarkistamaan adoptioblogien päivitykset.

Heguli kommentoi suureksi ilokseni edellistä kirjoitustani, ja miettii, miten ainutkertaista "joulua" odottaessa odotukset voivat kasvaa liian suuriksi. Sama ajatus on käynyt omassakin mielessäni. En toki odota mitään huippuelämyksiä. Kunhan vain saisin vielä joskus ottaa huomaani pienen ihmisen, hoitaa ja hoivata, pitää sylissä, syöttää ja vaihtaa vaippoja. Kunhan tuo pieni ihminen kasvaisi vähä vähältä isommaksi ja onnistuisi selviämään elämässään suuremmitta kolhuitta. Kunhan hän täyttäisi tyhjän paikan sisimmässäni, tekisi meistä kolmen hengen porukan, lapsiperheen. Kunhan saisin hänen kauttaan mahdollisuuden elää uudestaan liikennepuistot, kirjat, Kössi Kengurun ja musiikkileikkikoulun. Kunhan hän olemassaolollaan tekisi minusta äidin ja miehestä isän.

Petynkö, kun odotan näin kaikenkattavia asioita? En usko. Toivon ihan tavallista elämää, jollaista eletään miljardeissa kodeissa ympäri maailmaa. En odota lapsen tekevän elämästä täydellistä, haluan vain, että hän on olemassa tarpeineen, vaatimuksineen ja öisine itkuineen. Olen kuitenkin hiukan huolissani siitä, kykenenkö itse enää lapsen tultua suhtautumaan meitä ympäröivään maailmaan kohtuudella ja järkevästi. Entä jos bussikuski sulkee keskioven liian nopeasti ja vaunut jäävät väliin? Jos lääkäri ei tunnista lapseni korvatulehdusta? Entäpä, jos hän luulee tunnistavansa korvatulehduksen, mutta määrääkin antibiootteja turhaan? Entä jos pahankurinen kuudesluokkalainen heittää lastani lumipallolla niin, että silmäkulmaan tulee mustelma? Jos joku vieras haluaa koskea vauvaan? Saati ottaa hänet syliin?

Halu suojella omaa lasta on valtaisa. Alitajunta syöttää ohjetta, jonka mukaan sitten, kun lapsi vihdoin on sylissäni, en saa koskaan päästää hänestä irti. Jotain voi sattua, lapsi voi loukata itsensä. Joku voi satuttaa häntä tahtoen tai vahingossa. Minä olen se, joka suojelee, seuraa ja valvoo. Olen äiti. Hear me roar!

Ratkeanko huutamaan bussikuskille keskellä kaupunkia, itkemään lääkärin vastaanotolla? Menenkö ja kannan kuudesluokkalaisen korvasta rehtorin puhutteluun? Saanko hermokohtauksen lääkäripäivystyksen odotushuoneessa, kun pieni ei saa tarpeeksi nopeasti apua? Sieppaanko lapsen takaisin vieraani sylistä ensimmäisen pienen kirahduksen päästessä ilmoille?

Olen odottanut niin kauan. Sydän väittää, että kunhan vain saan lapsen luokseni, voin rauhoittua. Kunhan hän on sylissäni, minulla on kaikki. Jostain kuitenkin hiipii mieleen ajatus vastuusta, jota olen itselleni hamuamassa. Onko odotusajan hermoilu ja huoli sittenkin vain pitkää alkusoittoa jollekin, joka tuo mukanaan vielä suurempia huolenaiheita? Osaanko elää niin kuin viisaat ihmiset elävät - hötkyilemättä, murehtimatta ja päivä kerrallaan?

Saanko välillä nauttiakin? Tuoko lapsen nauru onnen hiljaiseen pirttiin?

Hyvää yötä, Höyhensaari kutsuu.

äiti