Hei, pikkuiseni!

Äiti täällä taas. Tuli sellainen olo, että pitää välillä vakuutella ihan näin kirjallisestikin, etten ole unohtanut sinua. Niin paljon kuin sinua päivittäin kaipaankin, nykyään on vaikeaa keksiä mitään kirjoitettavaa. Tuntuu, kuin kaikki mahdollinen olisi jo sanottu, että toistan ja toistan vain itseäni kun kerron kaipuustani sinua kohtaan. Kuin olisin juuttunut levysoittimen neula (muistatteko, kun äänilevyt olivat vielä mustia, suurehkoja kiekkoja joita pitkin neula liukui ja hypäh... hypäh... hypähteli...). Tuskinpa kukaan pitää kovin mielenkiintoisena lukea sadatta kertaa lauseita "kaipaan sinua niin" tai "tulisitpa jo". Sehän tässä niin kismittääkin - aika kuluu, mutta mikään ei tunnu muuttuvan.

Pientä lannistumista on ilmassa - välillä olen monta päivää ihan tyytyväinen ja sitten äkkiä putoan apeuteen. Oma oloni on kuitenkin keskimäärin ihan siedettävä. Olen jopa miettinyt tosissani, että kyllähän tämä elämä juuri ja juuri näinkin sujuu, jos käykin niin, ettet tulekaan. Tämä mielipide varmasti muuttuisi, jos oikeasti jäisit pelkäksi haaveeksi, mutta toistaiseksi olen pystynyt pohdiskelemaan jopa elinikäisen lapsettomuuden mahdollisuutta puhkeamatta vetistelemään hillittömästi. Aikaisemmin tällainen kumouksellinen ajatus olisi syössyt minut murheen alhoon, joten ehkäpä jonkinlaista henkistä kehitystä on päässyt huomaamattani tapahtumaan.

Kurjinta tänä syksynä on ollut huomata, miten lähipiirissäkin ollaan allapäin siitä, ettet sinä, pieni perheenlisäyksemme, vieläkään ole löytänyt haikarakyytiä tänne päin. Molemmat isoäitisi ovat kyselleet sinusta ja muitakin hiljaisia, vähän surumielisiä keskusteluja on käyty. Työkavereista huomaa, että he toivovat parasta. Kaiken kaikkiaan se, että odotuksestamme on nyt tiedetty jo melko kauan, näyttää vaikuttavan pienen perheemme ulkopuolisiin ihmisiin - tällä hetkellä jopa näkyvämmin kuin meihin itseemme.

Ehkäpä tämä on se vaihe, jossa lähipiirimme uskoa lopputuloksen onnellisuuteen koetellaan. Ehkä jopa äitisi on tällä hetkellä hiukan epävarma tulostasi ja mahdollisesti myös hiukkasen vastahakoinen puhumaan sinusta, koska miettii, kuinka tässä loppujen lopuksi käy. Kenties hän on jo jossain määrin turhautunut omiin ajatuksiinsa, jotka kiertävät ympärilläsi ihan väkisin, suostumatta hiljenemään tai unohtumaan hetkeksikään taustalle. Ne liittävät jokaisen arkiaskareen, loppuneen työpäivän, radiossa soivan laulun - joka ikisen asian - jotain kautta sinun odotukseesi.

Vaan löytyypä lähipiiristämme niitäkin, jotka eivät ihan hoksaa, missä mennään. Eräs heistä, vastikään esikoisensa maailmaan saattanut vaipparuljanssin keskellä elävä äiskä, ilahdutti minua jokin aika sitten klassisella, jokaisen adoptio-odottajan rakastamalla, hyvää tarkoittavalla neuvolla. - Nauttikaa nyt, kun vielä voitte! hän totesi hyväntuulisesti.

Kommentti sinänsä on kuultu ennenkin, mutta aina se vain kuulostaa yhtä näppärältä. Onhan tässä tosiaan jo nautittukin. Ihan vuosikaudet. Näin nautinnollista elämää ei monella olekaan!

Tavataanhan ensi yönä Höyhensaarilla?

Toivoo äitisi