Hei, pikkuinen.

On tapahtunut se, mitä pelkäsin - kesä alkaa olla ohi. Tänään keräsin ulkoilukautta viettäneet huonekasvit takaisin sisätiloihin. Lomat on pidetty ja olen taas työelämässä, syksyn kylmyys alkaa vähitellen tunkeutua luihin ja ytimiin. Enää ei kannata teeskennellä, että t-paita olisi hyvä ulkovaate. Pitkästä aikaa mieleni on vähän apea. Jälleen kerran olin toivonut, että ehtisit tulla kesän aikana, mutta haaveeksi se jäi vieläkin.

On vaikea uskoa, että näin pitkän ajan kuluttua voisit äkkiä liittyä perheeseemme. Ajatus sinusta on oikeastaan täysin abstrakti siitä huolimatta, että isäsi kanssa saatamme jopa silloin tällöin innostua puheissamme viittaamaan siihen mahdolliseen lapseen, joka ehkä joskus tulevaisuudessa tuo kuraa eteisen uudelle puulattialle ("lakkasithan tarpeeksi paksun kerroksen?") tai tarvitsee jonkinlaisen asuintilan yhä uusista tavaravuorista täyttyvässä huoneistossamme ("eikös näitä vanhoja videokasetteja nyt voisi säilyttää muuallakin"). Me odotamme mahdollista lasta. Emme oikeaa, elävää ihmisenpoikasta, vaan epämääräistä, salaperäistä olentoa, joka hyvällä tuurilla saattaa ilmestyä elämäämme toistaiseksi tuntemattomana ajankohtana.

Joskus on jo sellainen olo, että tekisi mieli luovuttaa. Sehän ei tietenkään kannata - onhan mahdollista, että olet jo syntynyt, ja on vain ajan kysymys että saamme tiedon sinusta. Silti mietin, minkälaista elämä olisi ilman odotusta. Tuntuisiko olo helpottuneelta? Katkeralta? Vai vain tyhjältä?

Joskus tämä epätietoisuuden aika vielä päättyy. Ja jos onni potkaisee, mahdollisesti saamme sinut luoksemme.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti