Hei, pikkuinen!

On syksy. Sataa. Pitäisi tympiä ihan olan takaa!

Mutta ei - olenkin ihan iloinen. Kudon kuin hullu. Luen minkä ehdin. Puuhailen kaikenlaista hauskaa! Täällä kotona, yksin. Tai kaksin, jos kohdalle sattuu yhteinen vapaapäivä.

Ulkomaailmassa tapailen siskoa shoppailun merkeissä tai käyn moikkaamassa muuta perhettä. Pitäisi sopia kahvitreffejä jo pitkään laiminlyömieni ystävien kanssa. Siihen en ole kuitenkaan vielä ryhtynyt, vaan kuten usein syksyllä, linnoittaudun kotiin aina kun voin. Venytän tapaamisia niin pitkälle, että alkaa jo hävettää. Juuri nythän minun pitäisi varmuuden vuoksi ehtiä tapaamaan kavereitani, sillä voihan olla, etten kohta enää vauvanhoidolta jaksa! Kahvit saattavat jäädä pian kokonaan juomatta, ja sittenpä vasta podenkin huonoa omatuntoa.

Huomaan kuitenkin käyttäytyväni niin kuin kyseessä olisi ihan tavallinen syksy - ikään kuin viiden vuoden rajapyykki odotuksessamme ei olisikaan lähestymässä hitaasti, mutta järkkymättömän varmasti. Lupaan itselleni, että soitan kahviseuraa ensi viikolla, tai viimeistään sitä seuraavalla. Töissä siirrän rästihommia surutta eteenpäin.

Ajatus lapsen saamisesta tuntuu epätodelliselta. Mietin odotusta päivittäin, mutta jotenkin eri tavalla kuin ennen. Lasken kulunutta aikaa. Tuntuu hassulta, että sitä on mennyt niin monta vuotta. Muistelen loputtomalta tuntuneita vuosia, joiden aikana olin niin ahdistunut, jaksamaton, epätoivoinen ja surullinen. Jännittynyt ja innokas toki myös. Haaveileva.

Tuntuu oudolta, että olen kokenut sellaista. Miten kummallista, että olen voinut olla niin rauhaton. Harmittelen, etten jo aikaisemmin kyennyt ottamaan elämästä iloa irti. Etten nauttinut. Että reilusti yli kolme vuotta meni yksinomaan murehtimiseen, stressaamiseen ja odottamiseen, odottamiseen, odottamiseen. Niin paljon päiviä kului tuskaisen kärsimättömyyden vallassa, mikään ei muuttunut, eikä juuri mikään tuntunut juuri miltään.

Enää ei ahdista. En osaa kuvitella tulevani kenties pian äidiksi. En osaa ajatella, että H(aikara)-hetki lähestyisi. En vain osaa. Miten mitään voisi tapahtua nyt, kun ei tähänkään asti?

On sentään jotain, johon koetan valmistautua hyvissä ajoin. Joulu! Olen hyvässä vauhdissa lahjojen suhteen. Olen jo saanut jotain pientä kudottua (toivottavasti lahjansaajat eivät nyt hoksaa lukea tätä), ja muitakin hankintoja on tehty! Töissäkäynti tosin haukkaa harmittavan ison osan ajasta, jonka muuten viettäisin puikot käsissä, mutta koetan suhtautua asiaan filosofisesti. Ehdin minkä ehdin, ei siinä sen kummempaa.

En ehkä ole juuri siellä, missä tahtoisin olla, mutta näinkin on toistaiseksi ihan hyvä.

Hyvää yötä, untuvainen.

äiti