Hei, pikkuiseni.

Ilmassa on kirpeyttä vaikka aurinko paistaa, mutta uskallan toivoa ensi viikolle jo lämmintä säätä. Olisi mukava puuhailla jotain ulkosalla. On jo kevyempi olokin.

Olen tänä keväänä ollut tahallani ajattelematta sinua. Kuukausien laskeminen (taaksepäin) alkoi ahdistaa jo liikaa, adoptioneuvojan soiton odotteleminen kävi sietämättömäksi. En jaksanut enää odottaa ja tavallaan jo luovutin. Motivaatio lopahti.

Nyttemmin olen taas tuntenut tarvetta ajatella adoptioasioita. Olen lukenut monta aiheeseen liittyvää kirjaa uudestaan ja käynyt vähän seurailemassa, mitä verkkokeskusteluissa puhutaan (pohtivat enimmäkseen kansainvälistä adoptiota). Koetan olla silti liikaa miettimättä, sillä tiedän, että kärsimättömyys väijyy mielen perukoilla. Tästä kesästä saisi tulla jo toisenlainen kuin aikaisemmin. Tästä lämpimän ajasta aion nauttia.

Mutta kaipaus.

Tulisit jo, tulisit pian! Tulisit vaikka kesken kesän.

toivoo äitisi

Hei, pikkuinen.

Kirjoittelen taas pitkästä aikaa, vaikkei oikein ole mitään kerrottavaa. Täällä me olemme ja elelemme, kesä on tulossa lempeine tuulineen. Naapuripihan lastenvaunuissa viime kesänä päiväuniaan nukkunut vauva opettelee nyt kävelemään. Meidän pihassamme ei ole vaunuja. Sinulle asunnossamme varattu tila on alkanut kadota kaikenlaisten tavaroiden alle. Vaikken ole kevään aikana juuri harmitellut viipymistäsi, huomaan tulevani havainnosta hiukan surulliseksi. Koti ei odota perheenlisäystä, kaikki tila on jo käytössä. Lieneekö siis lastakaan tulevaksi?

Katselen televisiosta Kiinan maanjäristyksessä kadonneiden lasten vanhempia, sitä hirvittävää tuskaa ja surua, jonka he joutuvat kokemaan. Oma haikailuni tuntuu kohtuuttomalta. Yhden lapsen politiikan seurauksena nuo ihmiset menettävät ainokaisensa - äidit, joista jotkut ovat ehkä joutuneet tekemään pakkoabortteja maan väkiluvun kasvun rajoittamiseksi. En osaa edes kuvitella, miten petetyiksi nuo ihmiset tuntevat itsensä.

Ehkä olenkin onnekas.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti

J.K. Tästä kirjeestä ei pitänyt tulla näin synkkä - oma haikeuteni vain sekoittui tv-uutisten näyttämään surulliseen tunnelmaan. Voin vain toivoa, että katastrofien uhrit saavat apua ja että heidänkin elämässään koittaa vielä aika, jolloin tuuli tuulee lempeämmin.

Sivupalkkiin lisäsin linkin Unicefin keräyssivulle, jossa juuri nyt voi lahjoituksilla auttaa mm. Myanmarin hädässä olevia lapsia.

Hei, lapseni.

Lumi peittää vielä maan, mutta äitisi kuulostelee jo kevättä. Ollaanhan jo maaliskuussa! Talvi on ollut erilainen kuin aikaisemmin lähinnä sen vuoksi, että kovat pakkaset ovat pysyneet loitolla. Siispä en ole myöskään kärsinyt talvesta niin paljon kuin yleensä. Hiukkasen (vain pikku rippusen) ankealta se on silti tuntunut, sillä sinä et ole vieläkään täällä.

Takana on elämäni pisimmältä tuntunut neljän vuoden jakso. Sen aikana olen muun muassa vienyt opintoni päätökseen, vaihtanut työpaikkaa, perustanut blogin ja saanut uuden kummilapsen. Lähisukuun on syntynyt kaksi lasta ja vanhempani ovat jääneet eläkkeelle. Olemme isäsi kanssa läpikäyneet adoptioneuvonnan. Kaikenlaista mitä nyt neljän vuoden aikana ehtii tapahtua. Moni asia on muuttunut (mikä parempaan, mikä huonompaan suuntaan), ja ajan kulumisen huomaakin parhaiten juuri näistä muutoksista.

Itsekin olen muuttunut useammallakin tavalla. Olen kärsivällisempi (vai pitäisikö sanoa turtuneempi odotukseen). En ota enää niin paljon stressiä siitä, onko kotimme valmis lapsen tulla. Olen tehnyt paljon valmisteluita aikoinaan, ja loput voidaan jättää myöhemmäksi. Omakuvani on jonkin verran erilainen kuin vaikkapa pari vuotta sitten, jolloin olisin ollut niin kovin valmis olemaan äiti - äiti vain. Kotiäitiys - maailman tavoitelluin asia ja asema - ainakin minusta! Olisin sysännyt syrjään kaiken muun ja omistautunut lapsellemme täysillä.

En väitä, ettenkö nytkin voisi tehdä niin, jos vastoin kaikkia ennakkoaavistuksiani tulisitkin pian. En vain enää ole niin jännittyneen odottavalla mielellä kuin aikaisemmin. Jossain kohtaa olen melkein kokonaan lakannut ajattelemasta, että minusta tulee kohtapuoleen äiti, ja palannut takaisin pelkäksi Myanaksi, joka mahdollisesti vielä joskus (ehkei kuitenkaan ihan lähitulevaisuudessa) saattaa saada lapsen. On lähes mahdotonta ylläpitää samanlaista innostusta loputtomiin, ja niinpä olenkin ottanut vähän etäisyyttä jatkuvasta valmistautumisesta tuloosi. Tätä menoa tieto olemassalostasi tuleekin varmasti olemaan yllättävääkin yllättävämpi, sillä monesti en edes muista tarkistaa työpäivän aikana äänettömällä ollutta kännykkääni vastaamattomien puheluiden varalta. Alitajuisesti jätän kännykän huomiotta varmasti myös siksi, etten halua pettyä päivittäin tyhjän ruudun nähdessäni.

Innostuksen palo on siis jonkin verran laantunut, mutta itse olen tyytyväisempi elämääni. Olen rauhallisempi enkä vaivu säännöllisin väliajoin synkkyyteen ja epätoivoon. Olen suhteellisen tyytyväinen niihin asioihin, joiden parissa vietän aikaani, ja olen onnistunut löytämään myös uusia kiinnostuksen kohteita. En kiusaa isääsi jatkuvilla suunnitelmilla huonekalujen siirroista (jotka ovat ihan välttämättömiä sitten kun pinnasängyn pitää mahtua makuuhuoneeseen), kaappien tyhjentämisestä vaatteitasi varten tai suuren luokan vauvantarvikehankinnoista. En lisää jokaisen lauseen perään mielessäni loppukaneettia "mutta sitten kun vauva tulee, tämä täytyy tehdä toisin..."

En ole unohtanut sinua, mutta odottaminen tuntuu nyt helpommalta. Olisinpa voinut tuntea näin jo aiemmin.

Hyvää yötä, nuppuseni.

äiti

Hei, pikkuinen.

Lueskelin äsken vanhoja kirjeitäni ja huomasin, että noin kaksi vuotta sitten olin arvellut, että olisimme jo odotuksemme puolivälissä. Olo oli toiveikas ja innostunut, ja kesää kohti mentäessä suunnittelin täyttä päätä tulevaisuuttamme lapsiperheenä. Ajattelin sinua herkeämättä, enkä olisi malttanut millään enää odottaa.

Tämän päivän näkökulmasta arvioni parista vuodesta tuntuu uskaliaalta. Jotenkin olemme vahingossa jääneet jumiin aika-avaruuteen - pudonneet huomaamattamme näkymättömään kuoppaan, jossa elämä menee muuten eteenpäin, mutta odotuksemme jatkuu ikuisesti. Ympärillämme maailma muuttuu ja tilanteet vaihtuvat. Tuttavaperheiden nuorimmatkin lapset alkavat olla jo kouluikäisiä. Pian heidän isommat sisaruksensa muuttavat pois kotoa, perustavat perheitä ja saavat omia lapsia... Siltä minusta tuntuu juuri nyt - on jotenkin niin kovin epätodellinen olo. Vain parin kuukauden kuluttua ylitämme rajan, jota ajatellessani olin joskus menneisyydessä niin toiveikas ja luottavainen.

Näiden vuosien aikana jokin on kuitenkin muuttunut. Vaikka kaipaan sinua samalla tavalla kuin ennenkin, ja vaikka ajan kulku tuntuu tietyissä asioissa pysähtyneen paikalleen, itse en ole tehnyt niin. Olen neljä vuotta vanhempi ja kenties jonkin verran viisaampi. Olen varovaisempi kuin ennen, ja huomaan että ajatukseni kulkevat eri ratoja kuin aikaisemmin. En uskalla enää luottaa summamutikassa tehtyihin arvioihin. Suunnittelen tekemisiäni vallitsevan tilanteen pohjalta, enkä enää varaudu joka käänteessä siihen, että sinä olet ehkä jo tulossa. Mietin toki millaisen natiaisen mahdamme aikanaan saada, ja yritän olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa, että sinua ei koskaan tulekaan. Kasvatan itseäni leppoisammaksi, rennommaksi tyypiksi, ja joskus tunnen nanosekunnin ajan jopa onnistuneeni pyrkimyksissäni.

Teen parhaani elääkseni päivä kerrallaan ja nauttiaksenikin siitä. Näin pitkän ajan jälkeen muu tuntuisi haaskaukselta.

äiti

Hei, pikkuinen.

Jokin aika sitten lupasin itselleni, etten enää mieti, milloin tulet, en odota joka päivä puhelimen soivan, en stressaa, arvaile, laske odotettua aikaa. En jaksa. Tulet sitten kun tulet - enhän minä sille kuitenkaan mitään voi. Joitakin viikkoja olo oli rauhallisempi. Joulu ensin vähän kirpaisi, mutta siitä selvittiin lopulta mainiosti. Uusi vuosi alkoi iloisin mielin, kevät oli taas vähän lähempänä ja valoisia päiviä luvassa. Ajattelin, ettet varmaan tule ennen syksyä, joten jännittäminen olisi turhaa. Rentouduin.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Petin lupaukseni. Aloin taas miettiä, pohtia, olla kärsimätön. Mikset voisi jo tulla? Miksei ole jo meidän vuoromme? Eikö nyt olisi jo aika?

Ymmärränhän minä, ettei tuskailuni tässä mitään auta. Käsitän myös, että kärsimättömyys tässä vaiheessa on kokonaisuuden kannalta naurettavaa. Me olemme odottaneet sinua niin kauan, että vuoden päästä olet melkein varmasti jo täällä. Sellaisen ajanhan sitä on vaikka aidanseipäänä, tavattiin ennen sanoa. Mutta kun en jaksaisi enää odottaa! Ei aidanseipäänäkään oleminen ole pitemmän päälle mistään kotoisin. Voin kuvitella, miltä tuntuu vielä vuoden pitempään odottaneista - räjähtävä kärsimättömyys sekoittuu pelkoon jonosta putoamisesta. Me emme ole vielä siinä pisteessä. Meillä on vielä aikaa.

Jostain syystä en vain enää osaa kuvitella, miltä tuntuu sitten kun olet täällä.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti