Hei, pikkuinen.

Kirjoittelen taas pitkästä aikaa, vaikkei oikein ole mitään kerrottavaa. Täällä me olemme ja elelemme, kesä on tulossa lempeine tuulineen. Naapuripihan lastenvaunuissa viime kesänä päiväuniaan nukkunut vauva opettelee nyt kävelemään. Meidän pihassamme ei ole vaunuja. Sinulle asunnossamme varattu tila on alkanut kadota kaikenlaisten tavaroiden alle. Vaikken ole kevään aikana juuri harmitellut viipymistäsi, huomaan tulevani havainnosta hiukan surulliseksi. Koti ei odota perheenlisäystä, kaikki tila on jo käytössä. Lieneekö siis lastakaan tulevaksi?

Katselen televisiosta Kiinan maanjäristyksessä kadonneiden lasten vanhempia, sitä hirvittävää tuskaa ja surua, jonka he joutuvat kokemaan. Oma haikailuni tuntuu kohtuuttomalta. Yhden lapsen politiikan seurauksena nuo ihmiset menettävät ainokaisensa - äidit, joista jotkut ovat ehkä joutuneet tekemään pakkoabortteja maan väkiluvun kasvun rajoittamiseksi. En osaa edes kuvitella, miten petetyiksi nuo ihmiset tuntevat itsensä.

Ehkä olenkin onnekas.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti

J.K. Tästä kirjeestä ei pitänyt tulla näin synkkä - oma haikeuteni vain sekoittui tv-uutisten näyttämään surulliseen tunnelmaan. Voin vain toivoa, että katastrofien uhrit saavat apua ja että heidänkin elämässään koittaa vielä aika, jolloin tuuli tuulee lempeämmin.

Sivupalkkiin lisäsin linkin Unicefin keräyssivulle, jossa juuri nyt voi lahjoituksilla auttaa mm. Myanmarin hädässä olevia lapsia.