Lapseni,

Kävelessäni tänä aamuna bussipysäkille tunsin äkkiä aavistuksen sinusta. Vierelläni kulki hetken haavelapsi. Pystyin kuvittelemaan, miten kävelisimme yhdessä päiväkotiin, sinä vielä aikaisesta herätyksestä äreänä, sikkarasilmäisenä toppasaappaissasi. Olisimme molemmat jääneet mieluummin kotiin. En haluaisi, en hennoisi jättää sinua tarhaan, mutta olisi pakko. Yrittäisin ehtiä töihin ajoissa, mutta koska aamut ovat minulle hankalia jo nyt, myöhästyisin taas kerran aiotusta bussista ja saapuisin työpaikalleni hiukan nolona viisitoista minuuttia myöhemmin kuin muut. En kuitenkaan välittäisi, sillä sinä tuntuisit tärkeämmältä.

Tuntui siltä, kuin jotain olisi oudosti. Eikö sinun jo kuuluisi kävellä siinä vierelläni, olla jo vähän isompi - ehkä kolme-neljävuotias. Miten kummallista, ettet ole - ettet ole vielä syntynytkään. Leikki-ikäiseni on vielä monen vuoden päässä, oikotietä ei tällä matkalla ole. Tietenkään en sitä edes haluaisi, olenhan niin kauan odottanut saavani sinut, pienen vauvani, syliini. Tunne haavelapsesta on kuitenkin voimakkaasti läsnä. Olisit voinut olla jo viiden vanha, parin vuoden päästä menisit kouluun. Kuinka kummallista.

Vuosi vaihtuu, me vanhenemme, niin kuin joka vuosi tähänkin asti. Sinä pysyt aavistuksena, vaihdat ikää ja ulkonäköä levottomassa mielessäni. Ystävien lapset kasvavat silmiemme edessä, menevät kerhoon, päiväkotiin, kouluun. Aika siis kuluu, sittenkin.

Uusi vuosi tuo uuden toivon...

äitisi