Hei, lukijani!

Istun koneella ensimmäistä kertaa moneen viikkoon lukuunottamatta pikaisia sähköpostituksia.

Elämä on toisenlaista kuin ennen. Joulumanteli vilkuilee minua sitteristään, ja nauraa, kun vilkaisen takaisin ja hymyilen. Pian hänen katseensa kuitenkin käy vaativammaksi ja suu mutristuu. Poimin vauvan syliini ensimmäisen itkahduksen kohdalla, ja toivon hänen hämääntyvän hetkeksi jotta saan kirjoitettua vielä yhden blogimerkinnän.

Lapsi on rakas, kultainen ja mielettömän suloinen. Hän kasvaa ja kukoistaa. Olen täystyöllistetty! Ei ole aikaa kirjoittaa blogia, mutta tarvekin on vähentynyt. Ei ole liiemmin purnattavaa.

Me olemme lapsiperhe! Joskus en vieläkään ota uskoakseni, että tämä on nyt todellisuutta. Niin arkinen ja tavallinen asia, mutta meille niin ainutlaatuinen ja tavoiteltu. Odotusaika on ohi ja kaikki siihen liittyvä ahdistus ja suru tiessään. Kuluneet vuodet ovat saaneet uudet mittasuhteet. On selvää, että odotus kesti pitkään, sillä meidän lapsemme ei ollut vielä syntynyt! 

Kiitos näistä vuosista teille kaikille, jotka olette jaksaneet seurata harvakseltaan päivittynyttä blogiani, myötäeläneet ja kommentoineetkin. Ilman tätä - ja teidän muiden odottajien blogeja - olisin ollut surullisempi ja yksinäisempi. Tukenne on merkinnyt paljon.

Voimia odottajille. Älkää lannistuko! Jos päivä voi paistaa tällaiseen risukasaan, se paistaa varmasti lopulta teillekin.

Odotus on ohi ja kirjeet kirjoitettu. On aika elää!

Rakkaudella,

äiti