Hei, lukijani!

Istun koneella ensimmäistä kertaa moneen viikkoon lukuunottamatta pikaisia sähköpostituksia.

Elämä on toisenlaista kuin ennen. Joulumanteli vilkuilee minua sitteristään, ja nauraa, kun vilkaisen takaisin ja hymyilen. Pian hänen katseensa kuitenkin käy vaativammaksi ja suu mutristuu. Poimin vauvan syliini ensimmäisen itkahduksen kohdalla, ja toivon hänen hämääntyvän hetkeksi jotta saan kirjoitettua vielä yhden blogimerkinnän.

Lapsi on rakas, kultainen ja mielettömän suloinen. Hän kasvaa ja kukoistaa. Olen täystyöllistetty! Ei ole aikaa kirjoittaa blogia, mutta tarvekin on vähentynyt. Ei ole liiemmin purnattavaa.

Me olemme lapsiperhe! Joskus en vieläkään ota uskoakseni, että tämä on nyt todellisuutta. Niin arkinen ja tavallinen asia, mutta meille niin ainutlaatuinen ja tavoiteltu. Odotusaika on ohi ja kaikki siihen liittyvä ahdistus ja suru tiessään. Kuluneet vuodet ovat saaneet uudet mittasuhteet. On selvää, että odotus kesti pitkään, sillä meidän lapsemme ei ollut vielä syntynyt! 

Kiitos näistä vuosista teille kaikille, jotka olette jaksaneet seurata harvakseltaan päivittynyttä blogiani, myötäeläneet ja kommentoineetkin. Ilman tätä - ja teidän muiden odottajien blogeja - olisin ollut surullisempi ja yksinäisempi. Tukenne on merkinnyt paljon.

Voimia odottajille. Älkää lannistuko! Jos päivä voi paistaa tällaiseen risukasaan, se paistaa varmasti lopulta teillekin.

Odotus on ohi ja kirjeet kirjoitettu. On aika elää!

Rakkaudella,

äiti

Rakas lapseni,

Tänä jouluna manteli löytyi puurosta jo etukäteen...

Sinä olet täällä. Olet pieni, ihana. Ja oikeasti olemassa!

Äkkiä odotus onkin ohi.

Onnellinen äitisi

Hei, kultaseni!

Kuinka ollakaan, syksy on taas rämmitty läpi. Jälleen kerran ollaan joulukuussa ja pimeys ympäröi meitä suurimman osan vuorokaudesta. Lunta lienee turha toivoa, koska mittari pysyy sitkeästi plussan puolella. Äitisi räytyy kotona flunssan kourissa ja kutoo kutomasta päästyään. Vaikka suurin osa neulomuksistani on menossa joulupaketteihin, juuri tänään tulin vaivihkaa väkertäneeksi pienen pipon eräälle nimettömälle, pienelle henkilölle, joka ehkä vielä jonain päivänä muuttaa luoksemme asumaan.

Koska päivitän tätä blogia suhteellisen harvoin, vaikuttaa mielialani odotuksesi suhteen varmasti melko ailahtelevalta. Kärsimättömyys ja tyyneys vaihtavat paikkaa alituiseen. Juuri kun olen vakuuttanut, ettei odotuksen pitkittyminen tunnu missään, käännän seuraavassa hetkessä kelkkani, valitan ja purnaan. Kyllä se sittenkin tuntuu.

Kun muutaman kuukauden tauon jälkeen päästin sinut taas kunnolla ajatuksiini, olet pysynyt siellä kuin liimattuna. En halunnut sitä, sillä vuosien kokemuksella osaan arvostaa sitä sisäisen rauhan tunnetta, joka etäisyyden ottamiseen liittyy. En jaksaisi enää tuskailla, ahdistua, odottaa ja odottaa. En haluaisi jatkuvasti vilkuilla puhelimen näyttöä, enkä jaksaisi pettyä päivittäin kun odotettua soittoa ei kuulu. Tuntuu kohtuuttomalta joutua edelleen odottamaan tietämättä yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, tuleeko meistä koskaan vanhempia.

Vaan minkäs teet, tähän meidän on tyytyminen. Onneksi on kudin.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti

Hei, pikkuinen!

On syksy. Sataa. Pitäisi tympiä ihan olan takaa!

Mutta ei - olenkin ihan iloinen. Kudon kuin hullu. Luen minkä ehdin. Puuhailen kaikenlaista hauskaa! Täällä kotona, yksin. Tai kaksin, jos kohdalle sattuu yhteinen vapaapäivä.

Ulkomaailmassa tapailen siskoa shoppailun merkeissä tai käyn moikkaamassa muuta perhettä. Pitäisi sopia kahvitreffejä jo pitkään laiminlyömieni ystävien kanssa. Siihen en ole kuitenkaan vielä ryhtynyt, vaan kuten usein syksyllä, linnoittaudun kotiin aina kun voin. Venytän tapaamisia niin pitkälle, että alkaa jo hävettää. Juuri nythän minun pitäisi varmuuden vuoksi ehtiä tapaamaan kavereitani, sillä voihan olla, etten kohta enää vauvanhoidolta jaksa! Kahvit saattavat jäädä pian kokonaan juomatta, ja sittenpä vasta podenkin huonoa omatuntoa.

Huomaan kuitenkin käyttäytyväni niin kuin kyseessä olisi ihan tavallinen syksy - ikään kuin viiden vuoden rajapyykki odotuksessamme ei olisikaan lähestymässä hitaasti, mutta järkkymättömän varmasti. Lupaan itselleni, että soitan kahviseuraa ensi viikolla, tai viimeistään sitä seuraavalla. Töissä siirrän rästihommia surutta eteenpäin.

Ajatus lapsen saamisesta tuntuu epätodelliselta. Mietin odotusta päivittäin, mutta jotenkin eri tavalla kuin ennen. Lasken kulunutta aikaa. Tuntuu hassulta, että sitä on mennyt niin monta vuotta. Muistelen loputtomalta tuntuneita vuosia, joiden aikana olin niin ahdistunut, jaksamaton, epätoivoinen ja surullinen. Jännittynyt ja innokas toki myös. Haaveileva.

Tuntuu oudolta, että olen kokenut sellaista. Miten kummallista, että olen voinut olla niin rauhaton. Harmittelen, etten jo aikaisemmin kyennyt ottamaan elämästä iloa irti. Etten nauttinut. Että reilusti yli kolme vuotta meni yksinomaan murehtimiseen, stressaamiseen ja odottamiseen, odottamiseen, odottamiseen. Niin paljon päiviä kului tuskaisen kärsimättömyyden vallassa, mikään ei muuttunut, eikä juuri mikään tuntunut juuri miltään.

Enää ei ahdista. En osaa kuvitella tulevani kenties pian äidiksi. En osaa ajatella, että H(aikara)-hetki lähestyisi. En vain osaa. Miten mitään voisi tapahtua nyt, kun ei tähänkään asti?

On sentään jotain, johon koetan valmistautua hyvissä ajoin. Joulu! Olen hyvässä vauhdissa lahjojen suhteen. Olen jo saanut jotain pientä kudottua (toivottavasti lahjansaajat eivät nyt hoksaa lukea tätä), ja muitakin hankintoja on tehty! Töissäkäynti tosin haukkaa harmittavan ison osan ajasta, jonka muuten viettäisin puikot käsissä, mutta koetan suhtautua asiaan filosofisesti. Ehdin minkä ehdin, ei siinä sen kummempaa.

En ehkä ole juuri siellä, missä tahtoisin olla, mutta näinkin on toistaiseksi ihan hyvä.

Hyvää yötä, untuvainen.

äiti

Hei, pikkuinen.

On tapahtunut se, mitä pelkäsin - kesä alkaa olla ohi. Tänään keräsin ulkoilukautta viettäneet huonekasvit takaisin sisätiloihin. Lomat on pidetty ja olen taas työelämässä, syksyn kylmyys alkaa vähitellen tunkeutua luihin ja ytimiin. Enää ei kannata teeskennellä, että t-paita olisi hyvä ulkovaate. Pitkästä aikaa mieleni on vähän apea. Jälleen kerran olin toivonut, että ehtisit tulla kesän aikana, mutta haaveeksi se jäi vieläkin.

On vaikea uskoa, että näin pitkän ajan kuluttua voisit äkkiä liittyä perheeseemme. Ajatus sinusta on oikeastaan täysin abstrakti siitä huolimatta, että isäsi kanssa saatamme jopa silloin tällöin innostua puheissamme viittaamaan siihen mahdolliseen lapseen, joka ehkä joskus tulevaisuudessa tuo kuraa eteisen uudelle puulattialle ("lakkasithan tarpeeksi paksun kerroksen?") tai tarvitsee jonkinlaisen asuintilan yhä uusista tavaravuorista täyttyvässä huoneistossamme ("eikös näitä vanhoja videokasetteja nyt voisi säilyttää muuallakin"). Me odotamme mahdollista lasta. Emme oikeaa, elävää ihmisenpoikasta, vaan epämääräistä, salaperäistä olentoa, joka hyvällä tuurilla saattaa ilmestyä elämäämme toistaiseksi tuntemattomana ajankohtana.

Joskus on jo sellainen olo, että tekisi mieli luovuttaa. Sehän ei tietenkään kannata - onhan mahdollista, että olet jo syntynyt, ja on vain ajan kysymys että saamme tiedon sinusta. Silti mietin, minkälaista elämä olisi ilman odotusta. Tuntuisiko olo helpottuneelta? Katkeralta? Vai vain tyhjältä?

Joskus tämä epätietoisuuden aika vielä päättyy. Ja jos onni potkaisee, mahdollisesti saamme sinut luoksemme.

Hyvää yötä, lapseni.

äiti